Puheessa oikeuksista on erityistä poliittista voimaa. Harva argumentti on tänä päivänä voimakkaampi kuin moraalinen argumentti, joka alkaa sanoilla ”minulla on oikeus”. Oikeudet ovat modernille länsimaiselle ihmiselle usein moraalisen puheen korkein mahdollinen kategoria, johon vedotaan esimerkiksi silloin, kun halutaan osoittaa tavallista voimakkaampaa paheksuntaa jonkin yksilön tai ryhmän epäoikeudenmukaisesta kohtelusta.
Oikeuspuhe on aina enenevässä määrin tavallista arkea. Oikeuksiin vetoamisesta on tullut normaali argumentoinnin muoto, jota käyttävät kaikenikäiset monissa eri yhteyksissä sekä positiivisessa että negatiivisessa merkityksessä. Myös mainonta on hyödyntänyt oikeuspuheen tunteellista merkitystä varsin onnistuneesti, josta esimerkkinä Oral Hammaslääkärien mainoskampanjan tunnuslause ”Jokaisella on oikeus omiin hampaisiin” tai Vendor-kahvinlaitevalmistajan ”Jokaisella on oikeus hyvään kahviin”. Esimerkki on leikkimielinen, mutta todellisuus on, että erilaisia oletettuja oikeuksia on maailmassa ehkä enemmän kuin yksikään lainsäätäjä koskaan ehtii lakiin säätämään.
Mietitään hetki seuraavaa lausetta: ”Minulla on oikeus liikkua ja kulkea missä haluan”. Mitä tässä varsinaisesti väitetään? Lause ”minulla on oikeus” on väite siitä, että tällainen oikeus on olemassa siinä oikeusjärjestyksessä tai normijärjestyksessä, jonka vaikutuspiirissä keskustelu käydään. Väitteen esittäjä on muodollisesti oikeassa. Niin sanottu liikkumisvapaus turvataan Suomen perustuslain 9§:ssä, jonka mukaan jokaisella Suomen kansalaisella ja maassa oleskelevalla on vapaus liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa
. (Vapaus ja oikeus ovat eri asioita, mutta tässä arkikielen esimerkissä oikeus toteutuu vapauden kautta.)
Olennaista on toki lauseen konteksti. Esitetäänkö väite ”minulla on oikeus liikkua ja kulkea missä haluan” tässä esimerkissä viranomaiselle, joka yrittää rajoittaa henkilön matkustamista tai liikkumista, vai onko se arkisemmassa yhteydessä esitetty voimalause vaikkapa täysi-ikäisen lapsen viikonlopunvietosta? Näiden kahden asiayhteyden välillä on merkittävä ero. Vetoomus oikeuteen voi siis viitata joko todelliseen oikeusnormiin tai sosiaaliseen arvojärjestykseen, mutta mitä enenevässä määrin näiden erilaisiin yhdistelmiin.
Onko oikeuteen vetoaminen väite jonkin oikeuden olemassaolosta vai onko kyseessä tapahtuma, joka synnyttää tuon oikeuden osaksi sosiaalista järjestystä? Simone Weil (1909–1943) oli yksi oikeuksiin perustuvan oikeusjärjestyksen tunnetuimpia kriitikoita. Weilin mukaan, jos olisin ainoa ihminen maan päällä, minulla olisi kyllä velvollisuuksia, mutta ei yhtä ainuttakaan oikeutta. Oikeudet vaativat julistajan: ne ovat jotain, mitä yksilölle voidaan antaa vain yhteisön toimesta. Oikeudet eivät ole juuri minkään arvoisia, jos niitä ei tunnusteta. Weilin mukaan oikeuksiin perustuva oikeusjärjestys on itse asiassa jopa epäoikeudenmukainen, sillä väite oikeudesta on väite omistuksesta. Oikeudenmukaisuutta ei kuitenkaan voi omistaa, vaan sen on oltava yhteistä ja ei-persoonallista.
Otetaan toinen, arkisempi esimerkki: ”Minulla on oikeus rakastaa, ketä haluan”. Jos minä todella rakastan, ketä haluan, miksi tarvitsen siihen erillisen oikeuden? Onko rakkauden kohteessa, laadussa tai luonteessa itsessään jotain vikaa? Jos väitteeseen lisätään etuliite ”minulla on oikeus”, muuttuu väite omasta toiminnasta ja olemuksesta irrallaan olevaan asiantilaan vetoamiseksi. Näin väitteen varsinaiseen sisältöön, rakkauteen, sisältyvä moraalinen auktoriteetti ei ole enää olennainen. Väitteen esittäjälle muodostuu todistustaakka, joka on itse argumentin sisällön kannalta tarpeeton.
Mitä puheelle arvoista tai moraaliselle tietoisuudelle tapahtuisi, jos päättäisimme pitää paaston oikeuspuheesta? Ehdotus on radikaali, mutta puhetavan muutoksella saattaa olla odottamattomiakin positiivisia vaikutuksia. Eräs suora vaikutus olisi, että eettisen toimijan oma toiminta, omat kyvyt ja omien mahdollisuuksien arvo nousevat huomion keskipisteeksi sen sijaan, että vedottaisiin abstraktiin juridiseen tai sosiaaliseen järjestykseen. Toinen seuraus on, että moraalisissa argumenteissa oikeuksia ei yhtä herkästi ymmärrettäisi etuoikeuksiksi. Tärkein vaikutus kuitenkin olisi se, että oikeuspuhe ei kärsisi tarpeetonta inflaatiota eikä oikeuksia alettaisi vähitellen pitää triviaaleina tai mielivaltaisina. Sellainen kehitys veisi pohjaa aidosti vakavilta eettisiltä kysymyksiltä.
