Kaikki meistä eivät olleetkaan eurooppalaisia

Julkaisu Lapin Kansan lukijat-osastossa 28.6.2016 (linkki) otsikolla ”Kaikki  eivät olleetkaan eurooppalaisia”

Sitä pidettiin aivan tavallisena äänestyksenä. Taustalla oli Skotlannin äänestys itsenäisyydestä, jonka ei-puoli oli selkeästi voittanut. Tähän asti kaikki eurooppalaiset puheet EU-erosta ovat olleet vain puheita, ei tekoja. Brexit-äänestyksen myötä puheet muuttuivat teoiksi, eikä tämän suuntaista muutosta osattu todellisuudessa odottaa.

Lontoo on huomenna kauempana Suomesta kuin toissapäivänä. Viime vuosikymmenten globalisaatiokehitys on totuttanut meidät ajatukseen, että kansat ja kulttuurit lähenevät toisiaan, ja että poliittinen kehitys seuraa tätä kulttuurista kehitystä. Nyt maailma on jälleen astetta suurempi. Britannian EU-ero voi jopa kääntää globalisaationkehityksen kelkan.

Brexit on ennen kaikkea merkki kulttuurin vaikutuksesta kansainväliselle politiikalle. Iso-Britanniassa ja varsinkin Englannissa on esiintynyt konservatiivista ajattelua, että Britannia ei koskaan ollut osa Eurooppaa. Äänestyksen alla EU:ssa pysymisen kannattajat vetosivat ”brittiläiseen eurooppalaisuuteensa” – ilmaisu, jota ei tarvittaisi, jos eurooppalaisuus olisi itsestäänselvyys.

Iso-Britannia johtaa Kansainyhteisöä, jonka 53:n valtion monarkkina on Kuningatar Elisabeth II. Historiallisesti merkittävimpänä siirtomaavaltana Britannialla on edelleen myös hallussaan 14 mertentakaista territoriota, joissa asuu yhteensä 250 000 ihmistä. Britannia on myös parlamentaristisen demokratian synnyinmaa. EU:sta eroamista kannattaneen leirin lausahdus ”Make Britain Great again” kuvastaakin irtaantumista Euroopan unionin yliparlamentaarisesta byrokratiasta.

Brexit on ennen kaikkea särö kansainvälisessä yhteisössä. Tulevasta vuosikymmenestä voikin tulla kansallisvaltioiden erilliskehityksen aikakausi.

Ajatuksia Orlandon ammuskelun jälkeen

Tekijää ei ole vielä tunnistettu eikä spekulointi mahdollisista motiiveista tai tapauksen taustoista ole vielä alkanut sosiaalisessa mediassa. Orlandolaisessa Pulse-homobaarissa tapahtunut ammuskelu on vaatinut uutisten mukaan 20 kuolonuhria. Ampujalla on tietojen mukaan ollut käytössään ainakin rynnäkköase, käsiase ja räjähde.

Motiiveja ei ole terrorismin lähihistoriaa ajatellen vaikea arvata. Tekijä on joko äärioikeistolainen nihilisti tai islamilainen fanaatikko. Floridan aselait eivät ole USA:n vapaimmat, laillista on ‘concealed carry’ eli aseen kantaminen siten, että se ei ole näkyvillä. Aseen näkyvillä pitäminen on laitonta tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta.

Terrorismista on tullut lähes länsimaiden arkipäivää. Samanaikaisesti terrorismin vastainen sota on selvästi lientynyt, mikä on Barack Obaman kahden presidenttikauden mukanaan tuoma selkeä ulkopoliittinen muutos ja saavutus. Terrorismi muuttaa muotoaan, mutta tietyt seikat yhdistävät edelleen kaikkia viime vuosien terroritekoja.

Valtaosa terrorismista on islamilaista. Al-qaidalaisesta itsemurhapommittamisen rinnalle on tullut aseellisia siviileihin kohdistuvia iskuja. Itsemurhaiskut ovat selkeästi islamin oppien sekä valtavirran jihadin tulkinnan vastaisia, ne ovat siis epäislamilaisia. Charlie Hebdo -iskut tosin olivat jonkinlainen pyhän sodan poikkeustapaus: kohde oli tarkoin valittu, ja tarkoituksena oli puolustaa profeetan kunniaa ja kostaa profeetan pilkkaaminen. Isku ei lähtökohtaisesti ollut itsemurhaisku. Islamin valtavirtatulkintojen mukaan pyhä sota on oikeutettua islamin puolustamiseksi.

USA:ssa ja Euroopassa tapahtuneilla tuhoisimmilla ei-jihadistisilla terrori-iskuilla on eräs tärkeä piirre: kaikki ovat tavalla tai toisella äärioikeistolaisen ideologian motivoimia. Pahimmat näistä ovat tietysti Breivikin iskut Norjassa, jossa näennäiskristillinen kulttuurisota, maahanmuuttokriittinen ideologia oli tuhoamisen taustalla oleva motiivi. Länsimaista äärioikeistolaista väkivaltaa määrittävät vasemmistovastaisuus ja islamisaation vastustaminen.

Alkaen 2000-luvulta kaikki terrorismi on ollut uskonnollista tai äärioikeistolaista. Marxilais-sosialistinen ja vasemmistonationalistinen terrorismi, kuten tamilitiikerit Sri Lankassa tai eurooppalaiset aseelliset faktiot, hiipuivat maailmankartalta vuosituhannen vaihteeseen tultaessa. Uskonnollisen fundamentalismin, äärioikeistolaisuuden ja modernin sekularismin yhteentörmäyksessä on jotain hyvin kummallista, mikä vaatisi nykyistä enemmän tutkimista. Terrorismissa ideologinen viha viedään äärimmilleen. Hegemonian vaatimus ja ideologia muuttuvat kaaokseksi ja sekasorroksi.

Tärkein asia, mitä voimme terrori-iskujen jälkeen tehdä, on osoittaa solidaarisuutta uhreja kohtaan ja ymmärtää kipua. Terroritekoja ei tule käyttää politiikan välineenä, vaan on ymmärrettävä, että terrorismi on aina ideologinen äärimuoto. Kunnioittava hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto kuin selittämään pyrkiminen tai poliittisten pisteiden kerääminen. Minäkään en väitä täysin tuntevani tänään tapahtuneen teon reseptiä.

Koetetaan olla hetki puhumatta oikeuksista

Puheessa oikeuksista on erityistä poliittista voimaa. Harva argumentti on tänä päivänä voimakkaampi kuin moraalinen argumentti, joka alkaa sanoilla ”minulla on oikeus”. Oikeudet ovat modernille länsimaiselle ihmiselle usein moraalisen puheen korkein mahdollinen kategoria, johon vedotaan esimerkiksi silloin, kun halutaan osoittaa tavallista voimakkaampaa paheksuntaa jonkin yksilön tai ryhmän epäoikeudenmukaisesta kohtelusta.

Oikeuspuhe on aina enenevässä määrin tavallista arkea. Oikeuksiin vetoamisesta on tullut normaali argumentoinnin muoto, jota käyttävät kaikenikäiset monissa eri yhteyksissä sekä positiivisessa että negatiivisessa merkityksessä. Myös mainonta on hyödyntänyt oikeuspuheen tunteellista merkitystä varsin onnistuneesti, josta esimerkkinä Oral Hammaslääkärien mainoskampanjan tunnuslause ”Jokaisella on oikeus omiin hampaisiin” tai Vendor-kahvinlaitevalmistajan ”Jokaisella on oikeus hyvään kahviin”. Esimerkki on leikkimielinen, mutta todellisuus on, että erilaisia oletettuja oikeuksia on maailmassa ehkä enemmän kuin yksikään lainsäätäjä koskaan ehtii lakiin säätämään.

Mietitään hetki seuraavaa lausetta: ”Minulla on oikeus liikkua ja kulkea missä haluan”. Mitä tässä varsinaisesti väitetään? Lause ”minulla on oikeus” on väite siitä, että tällainen oikeus on olemassa siinä oikeusjärjestyksessä tai normijärjestyksessä, jonka vaikutuspiirissä keskustelu käydään. Väitteen esittäjä on muodollisesti oikeassa. Niin sanottu liikkumisvapaus turvataan Suomen perustuslain 9§:ssä, jonka mukaan jokaisella Suomen kansalaisella ja maassa oleskelevalla on vapaus liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa. (Vapaus ja oikeus ovat eri asioita, mutta tässä arkikielen esimerkissä oikeus toteutuu vapauden kautta.)

Olennaista on toki lauseen konteksti. Esitetäänkö väite ”minulla on oikeus liikkua ja kulkea missä haluan” tässä esimerkissä viranomaiselle, joka yrittää rajoittaa henkilön matkustamista tai liikkumista, vai onko se arkisemmassa yhteydessä esitetty voimalause vaikkapa täysi-ikäisen lapsen viikonlopunvietosta? Näiden kahden asiayhteyden välillä on merkittävä ero. Vetoomus oikeuteen voi siis viitata joko todelliseen oikeusnormiin tai sosiaaliseen arvojärjestykseen, mutta mitä enenevässä määrin näiden erilaisiin yhdistelmiin.

Onko oikeuteen vetoaminen väite jonkin oikeuden olemassaolosta vai onko kyseessä tapahtuma, joka synnyttää tuon oikeuden osaksi sosiaalista järjestystä? Simone Weil (1909–1943) oli yksi oikeuksiin perustuvan oikeusjärjestyksen tunnetuimpia kriitikoita. Weilin mukaan, jos olisin ainoa ihminen maan päällä, minulla olisi kyllä velvollisuuksia, mutta ei yhtä ainuttakaan oikeutta. Oikeudet vaativat julistajan: ne ovat jotain, mitä yksilölle voidaan antaa vain yhteisön toimesta. Oikeudet eivät ole juuri minkään arvoisia, jos niitä ei tunnusteta. Weilin mukaan oikeuksiin perustuva oikeusjärjestys on itse asiassa jopa epäoikeudenmukainen, sillä väite oikeudesta on väite omistuksesta. Oikeudenmukaisuutta ei kuitenkaan voi omistaa, vaan sen on oltava yhteistä ja ei-persoonallista.

Otetaan toinen, arkisempi esimerkki: ”Minulla on oikeus rakastaa, ketä haluan”. Jos minä todella rakastan, ketä haluan, miksi tarvitsen siihen erillisen oikeuden? Onko rakkauden kohteessa, laadussa tai luonteessa itsessään jotain vikaa? Jos väitteeseen lisätään etuliite ”minulla on oikeus”, muuttuu väite omasta toiminnasta ja olemuksesta irrallaan olevaan asiantilaan vetoamiseksi. Näin väitteen varsinaiseen sisältöön, rakkauteen, sisältyvä moraalinen auktoriteetti ei ole enää olennainen. Väitteen esittäjälle muodostuu todistustaakka, joka on itse argumentin sisällön kannalta tarpeeton.

Mitä puheelle arvoista tai moraaliselle tietoisuudelle tapahtuisi, jos päättäisimme pitää paaston oikeuspuheesta? Ehdotus on radikaali, mutta puhetavan muutoksella saattaa olla odottamattomiakin positiivisia vaikutuksia. Eräs suora vaikutus olisi, että eettisen toimijan oma toiminta, omat kyvyt ja omien mahdollisuuksien arvo nousevat huomion keskipisteeksi sen sijaan, että vedottaisiin abstraktiin juridiseen tai sosiaaliseen järjestykseen. Toinen seuraus on, että moraalisissa argumenteissa oikeuksia ei yhtä herkästi ymmärrettäisi etuoikeuksiksi. Tärkein vaikutus kuitenkin olisi se, että oikeuspuhe ei kärsisi tarpeetonta inflaatiota eikä oikeuksia alettaisi vähitellen pitää triviaaleina tai mielivaltaisina. Sellainen kehitys veisi pohjaa aidosti vakavilta eettisiltä kysymyksiltä.