Armenialaisten kansanmurhan lopullinen todistaminen historiallisena faktana on jälleen askeleen pidemmällä, kun turkkilais-saksalainen historioitsija Taner Akçam kertoi avanneensa arkistoista yli sata vuotta vanhan sähkeen, jossa kerrotaan Ottomaanivaltion osallisuudesta armenialaisvähemmistön karkotuksiin ja murhiin itäisessä Anatoliassa. New York Times uutisoi asiasta viime viikolla.
Viime maanantaina tuli kuluneeksi 102 vuotta armenialaisten kansanmurhan alkamisesta. Huhtikuun 24. päivä 1915 on vakiintunut muistopäivä, joka viittaa armenialaisten pakkosiirtojen käynnistymiseen ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Turkissa. Armenialaisten kansanmurha oli modernin aikakauden ensimmäisen suuri kansanmurha, tavoitteena armenialaisen kansan hävittäminen. Tuhokampanja kesti lähes vuosikymmenen. Kuolemanmarssit päätyivät usein Syyrian aavikolle, ja korkeimmat arviot kuolleiden määrästä ovat 1,5 miljoonaa henkeä.
Armenialaisten kansanmurha tunnetaan erityisesti siitä, miten aktiivisesti sen olemassaolo on kiistetty ja miten aiheesta keskustelemista on vältelty. Historialla tehdään lähes aina politiikkaa, ja politiikan kiemuroissa itse historian tapahtumat jäävät usein pelkäksi taustakysymykseksi. Kansainvälinen yhteisö on vältellyt kansanmurhan tunnustamista ja aiheen käsittelyä lähinnä siksi, että suhteet Turkkiin halutaan pitää hyvinä; ei siksi, että tapahtumien historiallisuus olisi jotenkin erityisellä tavalla hämärän peitossa. Kansanmurhan virallisesti tunnustaneet valtiot usein asuttavat rajojensa sisällä myös merkittävää armenialaisvähemmistöä.
Totuuden jälkeinen politiikka ei ole mikään nykyajan yksinoikeus. Tapa, jolla menneisyydestä tehdään politiikkaa, on näkynyt läpi 1900-luvun. Armenialaisten kansanmurhan kohdalla voidaan jo lähes varmuudella sanoa, että mitkään uudet historialliset todisteet eivät tule merkittävällä tavalla vaikuttamaan positiivisen tunnustamisen suuntaan. Turkki kieltää armenialaisten kansanmurhan historiallisuuden edelleen johdonmukaisesti ja pitäytyy kertomuksessaan, että kyseessä oli maailmansodan aikainen sisällissota, jossa kärsijöinä olivat sekä armenialaiset että turkkilaiset tasapuolisesti. Myös kuolleiden määrää on Turkin mukaan huomattavasti liioiteltu.
Ehkä kansanmurhan tapahtumista on yksinkertaisesti kulunut liian kauan aikaa. Enää vuosikymmeniin kyse ei ole tosiasiallisesti edes ollut historian tapahtumista kuin välillisesti: kiista on kilpistynyt Turkin ja Armenian väliseksi identiteettipoliittiseksi kamppailuksi, jossa Turkki syyttää Armeniaa sen omien historiallisten vääryyksien peittämisestä. Kumpikin osapuoli syyttää toista historiallisten arkistojen suljettuna pitämisestä.
Turkki on esittänyt edes kansanmurhan historiallisuuden tunnustamisesta keskustelemisen edellytyksenä, että armenialaiset avaavat omat historialliset arkistonsa. Turkin argumentti on aina ollut, että Armenian oma (oletettu) peitetty historia paljastaisi kansanmurhasyytösten olevan hataralla pohjalla. Historiantutkijoiden kansainvälinen konsensus kansanmurhan todellisuuden puolesta ei ole kieltäjille riittänyt.
***
Suomi ei ole tunnustanut armenialaisten kansanmurhaa. Edellisen kerran asia tuli valtiotasolla puheeksi, kun perussuomalaisten kansanedustaja Kimmo Kivelä teki vuonna 2012 aiheesta kirjallisen kysymyksen. Ulkoasianministeri Erkki Tuomioja vastasi muun muassa toteamalla: ”Suomen hallitus katsoo, ettei ole poliittisten toimijoiden tai lainsäätäjien asia ottaa kollektiivista kantaa siihen, mikä on näiden ensimmäisen maailmansodan aikaisten tapahtumien historiallinen totuus.”
Armenialaisten kansanmurhasta, sen suomalaisesta keskustelusta ja historiapolitiikasta olen kirjoittanut laajasti gradutyössäni.