Kaaoksen vastustaminen – Jordan B. Peterson

Olen seurannut pitkään kanadalaisen psykologian professorin Jordan B. Petersonin edesottamuksia. Jo reilu vuosi sitten oli nähtävissä merkkejä siitä, että tämä nimi tulisi vielä nousemaan hyvin laajaan tietoisuuteen. Peterson on todella kiistanalainen ja mielipiteitä jakava persoona, jonka julkisia esiintymisiä protestoidaan voimakkaasti, joten myöskään tästä akateemisesta tähdenlennosta kirjoittaminen ei helppoa ottamatta itse voimakasta kantaa.

Petersonin keskeiset ajatukset voi kuvailla muutamalla lauseella. Näkyvimmin hän on noussut julkisuuteen feminismin vastaustamisella. Ammatiltaan hän on kliininen psykologi ja Toronton yliopiston psykologian professori, joka pyrkii kirjoillaan ja puheillaan saamaan lukijansa elämään vastuullista ja merkityksellistä elämää. Self-help -kirjailija, jonka sanoma muistuttaa monia tunnettuja elämänhallinnan oppaita, mutta joka yllättää syvyydellään ja traagisuudellaan.

Petersonin mielestä länsimaisessa kulttuurissa ei ole viime aikoina riittävästi pidetty esillä yksilöllisen vastuun merkitystä, minkä Peterson näkee valtavan suurena ongelmana. Elämänohjeiden keskeisenä ajatuksena on, että maailman epäoikeudenmukaisuus on hyväksyttävä, kun taas haaveet maailman muuttamisesta sekä poliittinen aktivismi varsinkin vasemmiston suunnalta johtaa vain entistä suurempaan kurjuuteen.

Elämässä on kärsimystä, joten on löydettävä sellainen merkitys, että vastoinkäymiset on mahdollista sietää. Vaikka Peterson ei ole itse esimerkiksi konservatiivinen kristitty, hän käyttää luennoissaan esimerkiksi Raamatun kertomuksia ja kristillistä symboliikkaa.

Näillä opeilla lukija ohjataan vastustamaan ryhmäajattelua, arvottomuutta ja kaaosta. Liika järjestys synnyttää rajoitteita ja pakottavaa hierarkiaa, ja liika kaaos luo sekasortoa ja elämänhallinnan puutetta. Tämän päivän maailmassa on aivan liikaa kaaosta. Oikea tie löytyy näiden kahden välistä. Petersonin ihmiskuva on dualistinen: ihminen on sekä hyvä että paha. Itsensä tunteminen alkaa sen ymmärtämisestä, minkälaisiin kauheuksiin ihminen itse kykenee.

Erityisesti Peterson hyökkää feminismiä vastaan, koska hänen mukaansa vasemmistolaiset ideologiat keskittyvät syyttämään yhteiskunnallisia rakenteita ja luovat uhrimentaliteettia sen sijaan, että antaisivat yksilöille eväät parantaa itse omaa tilannettaan. Peterson vastustaa varsinkin sitä yhteiskunnallista aktivismia, jota hän itse kutsuu postmoderniksi uusmarksilaisuudeksi. Sen ajajat kulkevat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden (social justice) nimellä ja ovat radikaaleja vasemmistolaisia ideologeja. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus edistää ääripoliittista agendaa, vaikka sinänsä pintapuolisesti kannattaa tasa-arvoa ja syrjivien rakenteiden purkamista. Tässä uusmarksilaisuuden käsitteessä ja sen merkityksessä onkin puimista, ja se on samalla eräs Petersonin ajattelun kompastuskivistä. Jatka lukemista ”Kaaoksen vastustaminen – Jordan B. Peterson”

Lapsi joka lopettaa sodat

Jouluteksti

Mieleeni tuli vuosikymmenten takainen tarina lähetyssaarnaajista, joiden kutsumuksena oli tehdä kristillistä lähetystyötä Papualla asuvan heimokansan parissa. Vastaanotto näissä Sawuy-kansaksi kutsuttujen heimojen parissa oli ollut positiivinen ja paikalliset ihmiset olivat useaan otteeseen pyytäneet länsimaisia vierailijoita jäämään luokseen pidemmäksikin aikaa.

Kuten lähetystyöhön kuuluu, heimoja autettiin taloudellisesti ja sosiaalisesti, Raamatut käännettiin paikallisille kielille ja niin edelleen. Asukkailla oli kuitenkin yhteisöllisiä tapoja, joista heillä oli vaikeuksia luopua vielä kristinuskon omaksuttuaankin. He olivat harjoittaneet kannibalismia, mutta vielä tätäkin syvemmälle juurtuneena oli vihamielisyys ja petturuus naapureita kohtaan: heimoilla oli jatkuva sotatila toistensa kanssa ja erilaisia sopimuksia pyrittiin jatkuvasti rikkomaan aina kekseliäämmillä tavoilla. Jatka lukemista ”Lapsi joka lopettaa sodat”

Kahden regimentin oppi?

Edelläni ajoi tänään auto, jonka puskuritarrassa luki ”Jumala pitää taivaan sinisenä – pidetään me Suomi valkoisena.”

En tiedä kumpi on isompi ongelma:

Se, että Jumala ja rasismi ovat samassa mietelauseessa. Rasismille annetaan jumalallinen oikeutus.

Vai juuri se, että Jumalan ja ”meidän” välille tehdään tällainen likainen työnjako. Jumala hoitakoon taivaalliset asiat. Me hallitsemme maanpäällisiä, ja teemme sen avoimen rikollisesti.

Lahjan saajat ja lahjan antajat

Keltainen lehdistö on kirjoittanut nelikymppisestä reumaa sairastavasta hoitoalan työntekijästä ja sosionomiopiskelijasta, joka oli Kelan ja TE-toimiston toiminnan takia ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin sekä saanut kehotuksen lopettaa opintonsa. Tämä ammatinvaihtaja oli saanut avustajakseen nimettömänä pysyttelevän pariskunnan, joka alkoi tukea häntä taloudellisesti.

Suomessa Kelan ja TE-palveluiden myöntämät tuet ja avustukset eivät ole vastikkeettomia. Auttajat taas ovat ilmoittaneet antavansa rahaa täysin ehdoitta. Tuntematon pariskunta auttaa ilmiselvästi kristillisen vakaumuksen innoittamana. Jatka lukemista ”Lahjan saajat ja lahjan antajat”

Nuoren maan kreationismi (video)

”Kukaan ei ole koskaan ollut menettämässä kristillistä uskoaan evoluution takia.”

Video parin viikon takaa (kesto 12:09, ei tekstitystä).

Mitä mieltä olen kreationismista? Miten kristillisten kirkkojen ja seurakuntien tulisi 2010-luvulla suhtautua kreationismin opetukseen? Olen käynyt Raamattu-, evoluutio- ja luominen-aiheista satoja tunteja keskustelua verkossa, ja tunnen hyvin argumentit kreationismin puolesta ja sitä vastaan. Maailma, jossa elämme, on miljardeja vuosia vanha. Seurakunnille asia on mielestäni arvovaltakysymys.

Kyseenalaisessa seurassa

Ei ole konservatiivina olemista tehty helpoksi.

Enkä viittaa nyt mihinkään arvokonservatiivien kohtaamaan kritiikkiin ja halveksuntaan, vaan siihen, mitä kaikkea tämän poliittisen liikkeen nimissä nykyään esiintyy.

Muistan miten vielä kymmenisen vuotta sitten meillä oli paljon selkeämpi poliittinen jako moraaliseen oikeistoon ja vasemmistoon. Politiikka oli arvoakselilla oikeasti melko kaksinapaista.

Toki pitää paikkansa, että Suomessa vallitsi 1990-luvun lopulta pitkälle 2000-luvun puolelle melko erityinen konsensuspolitiikan kausi, jolloin varsinkin hallituspolitiikkaa tehtiin yhteisymmärryksessä ja vältettiin konflikteja. Konsensuskausi päättyi, kun luottamus valtapuolueisiin notkahti: syinä mm. vaalirahakohu, pitkittynyt taantuma ja perussuomalaisten jytky.

Sitten 2010-luvulla politiikka palasi politiikkaan. Joku ehkä kokee houkutusta sanoa, että aiempi konsensusvaihe oli turhan vaihtoehdotonta, kuin Kekkosen aikana konsanaan. Minusta asia on pikemminkin päinvastoin. Politiikka on nyt vaihtoehdottomampaa kuin pitkiin aikoihin; vaihtoehdottomuus vain on ikään kuin jakaantunut usean poliittisen leirin sisälle. Poliittiset enklaavit ovat alkaneet tehdä aikaisemmasta poiketen poikkeuksellisen jyrkkää jakoa sisäpuolisuuden ja ulkopuolisuuden välillä. Joko olet kanssamme kaikin puolin tai olet osa vihollisvoimia. Kamppailut ovat nyt eksistentiaalisia, niissä on kaikki pelissä. Jatka lukemista ”Kyseenalaisessa seurassa”