Kaaoksen vastustaminen – Jordan B. Peterson

Olen seurannut pitkään kanadalaisen psykologian professorin Jordan B. Petersonin edesottamuksia. Jo reilu vuosi sitten oli nähtävissä merkkejä siitä, että tämä nimi tulisi vielä nousemaan hyvin laajaan tietoisuuteen. Peterson on todella kiistanalainen ja mielipiteitä jakava persoona, jonka julkisia esiintymisiä protestoidaan voimakkaasti, joten myöskään tästä akateemisesta tähdenlennosta kirjoittaminen ei helppoa ottamatta itse voimakasta kantaa.

Petersonin keskeiset ajatukset voi kuvailla muutamalla lauseella. Näkyvimmin hän on noussut julkisuuteen feminismin vastaustamisella. Ammatiltaan hän on kliininen psykologi ja Toronton yliopiston psykologian professori, joka pyrkii kirjoillaan ja puheillaan saamaan lukijansa elämään vastuullista ja merkityksellistä elämää. Self-help -kirjailija, jonka sanoma muistuttaa monia tunnettuja elämänhallinnan oppaita, mutta joka yllättää syvyydellään ja traagisuudellaan.

Petersonin mielestä länsimaisessa kulttuurissa ei ole viime aikoina riittävästi pidetty esillä yksilöllisen vastuun merkitystä, minkä Peterson näkee valtavan suurena ongelmana. Elämänohjeiden keskeisenä ajatuksena on, että maailman epäoikeudenmukaisuus on hyväksyttävä, kun taas haaveet maailman muuttamisesta sekä poliittinen aktivismi varsinkin vasemmiston suunnalta johtaa vain entistä suurempaan kurjuuteen.

Elämässä on kärsimystä, joten on löydettävä sellainen merkitys, että vastoinkäymiset on mahdollista sietää. Vaikka Peterson ei ole itse esimerkiksi konservatiivinen kristitty, hän käyttää luennoissaan esimerkiksi Raamatun kertomuksia ja kristillistä symboliikkaa.

Näillä opeilla lukija ohjataan vastustamaan ryhmäajattelua, arvottomuutta ja kaaosta. Liika järjestys synnyttää rajoitteita ja pakottavaa hierarkiaa, ja liika kaaos luo sekasortoa ja elämänhallinnan puutetta. Tämän päivän maailmassa on aivan liikaa kaaosta. Oikea tie löytyy näiden kahden välistä. Petersonin ihmiskuva on dualistinen: ihminen on sekä hyvä että paha. Itsensä tunteminen alkaa sen ymmärtämisestä, minkälaisiin kauheuksiin ihminen itse kykenee.

Erityisesti Peterson hyökkää feminismiä vastaan, koska hänen mukaansa vasemmistolaiset ideologiat keskittyvät syyttämään yhteiskunnallisia rakenteita ja luovat uhrimentaliteettia sen sijaan, että antaisivat yksilöille eväät parantaa itse omaa tilannettaan. Peterson vastustaa varsinkin sitä yhteiskunnallista aktivismia, jota hän itse kutsuu postmoderniksi uusmarksilaisuudeksi. Sen ajajat kulkevat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden (social justice) nimellä ja ovat radikaaleja vasemmistolaisia ideologeja. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus edistää ääripoliittista agendaa, vaikka sinänsä pintapuolisesti kannattaa tasa-arvoa ja syrjivien rakenteiden purkamista. Tässä uusmarksilaisuuden käsitteessä ja sen merkityksessä onkin puimista, ja se on samalla eräs Petersonin ajattelun kompastuskivistä.

Jordan Peterson on synkkä ja vakava hahmo. Median haastatteluissa hän on silminnähden ärtynyt, jatkuvasti varpaillaan eikä pidä kevytmielisyydestä. Hän uskoo aidosti olevansa keskellä vakavaa taistelua läntisen maailman tilasta ja kertoo olevansa kauhuissaan. Länsimaiset yliopistot on pilattu postmodernilla marxilaisella ajattelulla niin pitkälle, että ne saattavat olla pysyvästi korjauskelvottomia.

Petersonin viesti on todella purrut erityisesti nuoreen yleisöön. Normaalisti huvittavia meemejä jakavat nuoret netinkäyttäjät ovat yhtäkkiä erityisen kiinnostuneita arvoista, velvollisuuksista, kristinuskon peruskertomuksista ja filosofisista arkkityypeistä. Noin pari viikkoa sitten BBC tituleerasi Jordan Petersonin länsimaiden tämän hetken merkittävimmäksi ajattelijaksi.

Peterson harrastaa selkeästi eräänlaista filosofista provokaatiota. Pyrkimys perusteellisuuteen ja ennakkoluulottomaan, kokeelliseen ajatteluun on ajanut miehen toistuvasti vaikeuksiin. Ajattelusta on riisuttu diplomaattisuus ja konsensuksen hakeminen, hyökkäys ideologista vasemmistoa vastaan on ilmeinen, ja tähän epädiplomaattisuuteen Peterson toistuvasti myös kompastuu julkisuudessa.

Poliittisesti hän on maltillisen keskustalainen tai kevyellä tavalla konservatiivinen hahmo, mutta silti filosofisessa ja sosiaalisessa mielessä radikaali. Äärioikeistoleima heilahtaa hyvin useasti Petersonin suuntaan, mutta hänessä ei ole mitään samaa äärioikeistolaisten liikkeiden tai tavoitteiden kanssa. Kuten hyvin monet muut tämän päivän konservatiiviset tai vasemmiston ideologiaa vastustavat tahot, myös Peterson sanoo itse olevansa klassinen liberalisti. Toisaalta hän torjuu jyrkästi kaikki kriitikoiden pyrkimykset leimata hänen viestinsä poliittiseksi tai sijoittaa se poliittiselle kentälle.

On selvää, että Petersonilla ei ole kovinkaan hyvää ymmärrystä politiikasta tai yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Hänellä ei ole kunnollista vastausta siihen, kuinka vastuullisuutta ja merkityksellisyyttä korostava self-help lopulta kääntyisi yhteiskunnalliseksi aatteeksi. Petersonin vastaus on, että hän vastustaa kaikkea ideologiaa ja aatetta. Hän ei ole sosiologi eikä poliitikko, vaan psykologi ja filosofi.

Peterson on kiinnostunut vain yksilöistä, ei sosiaalisista ryhmistä. Viestiä ei ole suunnattu millekään ryhmälle, oli se sitten valtavirran valkoista heteroporukkaa tai marginaalista etnistä vähemmistöä. Kuitenkin julkisuuden megaluokan tähdenlento, jollainen hänestä on viime aikoina tullut, on selvästi poliittista laatua. Kuinka muuten radikaalia feminististen tavoitteiden ja vasemmistolaisen ideologian vastaista viestiä voisi muulla tavalla edes tulkita?

Petersonin tapa puhua postmodernin uusmarksilaisuuden vaarallisuudesta vetoaa siihen samaan ryhmään, joka on tottunut vastustamaan kulttuurimarxismina tunnettua ilmiötä. Olen itse kirjoittanut ja puhunut jo vuosia kulttuurimarxismi-käsitteen käytöstä ja ollut muun muassa Radio Dein lähetyksessä jo elokuussa 2013 keskustelemassa aiheesta teologi Juha Ahvion kanssa.

Kulttuurimarxismilla tarkoitetaan 1900-luvulla kulttuurintutkimuksessa ja niin sanotussa kriittisessä teoriassa syntynyttä tavoitetta ajaa marxilaista vallankumousta läntisessä maailmassa kulttuurin keinoin: sen merkkejä on monien konservatiivisten kommentaattoreiden mukaan sateenkaariliike, avoin maahanmuutto ja muut jyrkän oikeiston usein vastustamat arvot ja tavoitteet. Moni aiheesta puhunut tutkija pitää kulttuurimarxismista puhumista eräänlaisena salaliittoteoriana, jonka perusteita on vaikea löytää itse vasemmiston akateemisesta kirjallisuudesta.

Postmoderni uusmarksilaisuus on monella tapaa kulttuurimarxismia uskottavampi ilmiö. Ainakin uusmarksilaisuus sentään aidosti löytyy käsitteenä akateemisista teksteistä ja poliittisesta filosofiasta. Mielestäni Petersonin tapa tunnistaa tämä länsimaissa laajasti vaikuttava ideologinen blokki on uskottava ja ajankohtainen. Sen tärkein ilmentymä on muun muassa kaikkien ihmistä koskevien biologisten ominaisuuksien kieltäminen, kuten sukupuolen pitäminen puhtaasti sosiaalisena ilmiönä tai ilmoitusasiana. Toisaalta tämä postmoderni ideologia pitää kaikkea yhteiskunnassa ilmenevää epätasa-arvoa sortavan patriarkaatin tuotoksena. Filosofisemmin voitaisiin todeta, että tämä postmoderni aate käsittelee kaikkea

Missä puhe uusmarksilaisuuden uhasta ontuu, on juuri tämä uhan realisointi. Minkälainen uhka tai vaara tämä aate sitten on? Peterson toistuvasti epäonnistuu näiden loogisten yhteyksien luomisessa. Tottakai on selvää, että esimerkiksi postmodernin vasemmiston ylläpitämä yhteiskunnallisilla rakenteilla maalailu, haittaa huolestuneen psykologin oman klinikan toimintaa. Kuinka autat potilaita asiakkaita, jotka on kasvatettu ajatukseen, että henkilökohtaiset haasteet ovat pelkästään yhteiskunnan vika?

Petersonin väitteissä on samoja ongelmakohtia kuin monissa populistissa tai kansaan syvästi vetoavissa puheenvuoroissa: niiden on tarkoituksena luoda huolta yhteiskunnan tulevaisuudesta sekä huolta laillisten yhteiskunnallisten prosessien tuhosta. Populisteilla on taipumus vedota sananvapauden, demokratian ja länsimaisen kulttuurin olevan uhattuna, kun on kyse tavallisista poliittisista erimielisyyksistä. Usein jää huomaamatta, että vaikka poliittinen keskustelu on joskus repivää ja henkilöön menevää, se voi sinänsä olla osa normaalia demokraattista prosessia.

Minkä puolesta Peterson taistelee? Nämä tavoitteet tuntuvat palvelevan poliittisen kentän konservatiivista laitaa varsin hyvin. Kuulijaan tarttuva suora puhe innostaa ja synnyttää taisteluhenkeä. Viesti on kiireellinen ja puhetapa voi olla raa’an suoraa. Petersonin julkinen persoona muistuttaa lähes jonkinlaista askeettista mystikkoa, joka pyrkii järkyttämään kuulijaansa ja samanaikaisesti prosessoi omaa kauhuaan maailmaa kohtaan.

Toivon kyllä, että yliopisto ja akateeminen maailma kuulevat edes osan nyt keskustelun alla olevista argumenteista. Yhteiskunta- ja sosiaalitieteet ovat kerta kaikkiaan jumittuneet toistamaan samaa kriittisyyden ja yhteiskunnallisen aktivismin kehää, kun sen tulisi palata takaisin tieteentekemisen ja arvojen perusteisiin. Tieteiden tulisi käydä enemmän perustavaa maailmankuvallista keskustelua sekä toisaalta ottaa kantaa, kuinka työelämässä ja uralla voi menestyä soveltamalla akateemisesti hankittua tietoa.

Kansankielellä tämä tarkoittaa, että teorian, toisinajattelun ja kritiikin sijasta yliopiston ja akateemisen keskustelun tulisi antaa parempia välineitä maailmassa pärjäämiseen. Akateemisessa yhteisössä oppii niin paljon kapitalismin ja vallitsevan yhteiskunnan kritiikkiä, että vapaan markkinatalouden maailmassa ja yksityisellä sektorilla selviäminen uhkaa tulla todelliseksi haasteeksi. Akateemiset teoriat maailmasta uhkaavat jäädä pelkän yliopistomaailman omaisuudeksi, johon käytännöllisen ja sovelletun tiedon varassa toimiva yhteiskunta ei välitä edes ottaa kantaa.

Kaiken kaikkiaan voi kuitenkin todeta, että Jordan Peterson näyttäisi olevan oikeilla jäljillä. Myös monet arvostetut politiikkaa kommentoivat akateemikot kuten brittiläinen historioitsija Niall Ferguson tai tunnettu neurotieteilijä Sam Harris ovat hypänneet samaan kelkkaan. Petersonin kanssa he ovat yhteen ääneen samaa mieltä siitä, että näennäisen pehmeillä poliittisilla tavoitteilla ratsastava ideologinen vasemmisto on aidosti vaarallinen voima länsimaisessa yhteiskunnassa. Niall Ferguson on jopa todennut, että radikaalin vasemmiston pääseminen valtaan olisi jopa vaarallisempaa kuin äärioikeiston liikehdintä tai laitaoikeisto eli alt-right.

Itse tulkitsen Petersonin roolia ja merkitystä poliittisesti. Hänen sanomansa antaa maltilliselle konservatiiville mahdollisuuden olla radikaalisti poliittinen keskustalainen, hieman ristiriitaisesti ilmaistuna radikaalisti maltillinen. Peterson on eräänlainen tolkun ihmisen äärimuoto, joka sotii politiikan vasenta ja oikeaa äärilaitaa vastaan sekä maalailee uhkakuvia maltillisen yhteiskuntajärjestyksen tulevaisuudesta. Ongelmana tietysti on, että tämä jyrkkä ja ehdoton asenne pudottelee poliittisia pisteitä myös äärioikeiston piikkiin. Peterson uskoo, että hänen oppinsa – ryhmäidentiteetin ja identiteettipolitiikan vastustaminen – on vastalääke myös äärioikeiston uhalle. Kuinka toimiva tämä vastalääke on, jos poliittisiin uhkakuviin voimakkaasti uskovat massat lähtisivät liikkeelle?

Puhe arvoista palasi politiikkaan 2000- ja 2010-lukujen taitteessa koko läntisessä maailmassa. Nyt, kun kuljetaan kohti 2020-lukua, ovat ideat ja aatteet uudessa nousussa. Nykyaikana julkinen intellektuelli voi saada merkittäviäkin asioita aikaan ajatuksilla ja näkemyksillä, jotka perustuvat puhtaan tunteen ja ideologisen yhteenkuuluvuuden sijasta perusteltuihin argumentteihin ja tutkittuun tietoon. Julkisen intellektuellin on kuitenkin syytä selvittää tarkasti, mikä on se poliittinen liike tai tavoitejoukko, jonka hyväksi yhteiskunnalliset saavutukset putoavat. Muuten sama kaaos odottaa tien päässä ja tuijottaa suoraan takaisin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.