Kuuntelin hetki sitten Sam Harrisin podcast-jakson, jossa vieraana oli brittiläinen toimittaja ja tv-persoona Douglas Murray. Jakso oli otsikoitu osuvasti: ”Is this the End of Europe?” ja käsitteli länsimaiden pakolaisongelmaa.
Murray on kirjoittanut vasta kirjan, jossa hän käsittelee Euroopan kuolemaa. Teoksen mukaan eurooppalainen identiteetti on hukassa, ja lisääntynyt maahanmuutto ja islamisaatio ovat sellaisia voimia, jotka rajoittamattomina uhkaavat koko maanosan tulevaisuutta.
Tässä reilun viikon takaisessa podcast-jaksossa puhuttiin muun muassa muutama vuosi sitten paljastuneesta ”Rotherdam-tapauksesta”. Keskustelijoiden mukaan tapaus on niin käsittämätön ja niin uskomaton, että kuka tahansa asiasta ensi kertaa kuuleva pitää sitä automaattisesti salaliittoteoriana tai hullun ihmisen horinana.
Rotherdam-tapaus oli englantilaisessa kaupungissa 1980-luvulta 2010-luvulle yltänyt tapahtumasarja, jossa vähintään 1400 nuorta tyttöä joutui seksuaalisen väkivallan kohteeksi ilman, että viranomaiset puuttuivat asiaan. Tekijät olivat etupäässä pakistanilaistaustaisia maahanmuuttajia.
Syy, miksi poliisi ei ollut puuttunut toimintaan, joka tiedettiin jatkuneen pitkään, oli pelko rasismin noususta. Toisaalta poliisilla oli huoli siitä, että brittiläinen uusnatsipuolue BNP saisi tapausten julkisuuteen tulemisesta aihetta ajamalleen muukalaisvastaiselle ohjelmalle.
Rotherdam-tapauksen epäoikeudenmukaisuudet ja yksityiskohdat ovat sellaisia, että niillä on voima saada kuka tahansa itkemään raivosta. Rotherdam on ollut jo vuosien ajan esimerkki epäonnistuneesta kulttuurien kohtaamisesta. Harrisin ja Murrayn mielestä tapaus kertoo eurooppalaisen moraalisen selkärangan käsittämättömästä taipumisesta avoimen maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ihanteiden edessä.
Jokaisen järkevän ja moraalisen ihmisen kysymys tällaisen epäoikeudenmukaisuuden edessä täytyy olla, miten Rotherdam-tapauksen kaltainen tapahtumasarja saadaan lopetettua heti alkuunsa. ”Ei enää koskaan”, tekisi mieli sanoa. Mikä on sellainen poliittinen toimenpide, jolla saadaan välittömästi katkaistua viranomaisten piittaamattomuus? Kuinka voidaan välttää se, että tällainen ei enää koskaan toistu?
Turvapaikanhakijat saapuvat usein veneillä, jotka ovat salakuljettajien harjoittaman bisneksen takia erittäin vaarallisia ja kantokyvyltään rajallisia. Douglas Murray esittää tästä vertauskuvan: mitä jos myös Eurooppaa ajateltaisiin eräänlaisena veneenä? Myös Euroopan kantokyky ymmärrettäisiin rajallisena sen sijasta, että maanosaa pidettäisiin kolmannen maailman tulijoiden rajattomana satamana.
Murrayn mukaan ratkaisu mihinkään humanitaariseen ongelmaan ei voi olla se, että kriisialueilta siirretään ihmisiä hyvinvoiville alueille. Tuloksena on hänen mukaansa lopulta tilanne, jossa liberaalista, suvaitsevaisesta ja demokraattisesta lännestä tulee lopulta askeleen verran kolmannen maailman kaltainen eikä mitään ole ratkaistu.
En aivan kevyesti niele tätä laivametaforaa Euroopasta. Arvostan tätä maanosaa ja sen historiaa liian paljon.
Liberaali, länsimainen oikeusvaltio ja yhteiskuntajärjestys on nimenomaan rakennettu kestämään monikulttuurisuuden ja moniarvoisuuden tuomat paineet. Länsimainen valtiomuoto on lähtökohtaisesti luotu turvaamaan mahdollisimman laajat perusoikeudet ja vapaudet usein hankalassa arvojen, uskontojen ja aatteiden moninaisuudessa.
Maahanmuuttokriittisessä keskustelussa taloudelliset argumentit ja kulttuuriset ristiriidat menevät kirkkaasti sekaisin. Toisaalta argumentoidaan, että turvapaikanhakijaperustaiset maahanmuuttajat ovat taloudellinen taakka ja huonontavat huoltosuhdetta, toisaalta täysin samaa retoriikkaa käytetään vastustamaan islamin ja vieraiden kulttuurien vaikutusta länsimaiselle moraalille. ”Länsi on kantokykynsä rajoilla”.
Ongelmaksi näiden maahanmuuttokriittisten, länsimaiden tuhoa ennustavien ajattelijoiden argumenteille tulee Euroopan historia itsessään.
Väitän, että lännellä on lähtökohtaisesti poliittisen historiansa perusteella velvollisuus osallistua kansainväliseen taakanjakoon, mitä tulee kasvavaan pakolaisongelmaan. Syyt siihen, että lännellä ei ainoastaan ole velvollisuus auttaa, vaan myös velvollisuus järjestää poliittiset instituutionsa merkittävät kulttuuriset muutokset kestävällä tavalla, nousevat olennaisesti vallitsevasta kansainvälispoliittisesta järjestelmästä.
Velvollisuus auttaa ei ole pelkästään myötätuntoon tai humanitaarisiin arvoihin kytkeytyvä vaatimus. Jo se tosiasia, että kansainvälinen yhteisö koostuu itsenäisistä, vapaista ja demokraattisista kansallisvaltioista, luo velvoitteen pakolaisuuteen liittyvän siirtolaisuuskysymyksen ratkaisemiseen humanitaarisella tavalla.
Hannah Arendt kirjoitti pakolaisuutta käsittelevässä esseessä vuodelta 1943 omista kokemuksistaan natsi-Saksasta paenneena juutalaisena pakolaisena. Arendt väitti, että pakolaisuus oli synnyttänyt uudenlaisen ihmistyypin, maattoman ihmisen, jonka oli kokemuksensa perusteella mahdotonta sopeutua juuri mihinkään uudessa kotimaassa hänelle annettuihin rooleihin. Arendt oli itse lopulta vuosia täysin ilman minkään maan kansalaisuutta, ihminen ilman isänmaata.
Myöhemmässä teoksessaan Totalitarismin synty (1951) Arendt kytki ihmisoikeudet ja perusoikeudet juuri kansalaisuuden käsitteeseen. Natsivallan alla juutalaisten kaikki oikeudet oli riistetty vähitellen näennäisesti laillisia teitä. Lopulta tuhoamiskampanja oli mahdollista vain sen jälkeen, kun juutalaisilta oli viety Saksan kansalaisuus.
Pakolainen on pakolaissopimuksen mukaan ihminen, joka oleskelee oman kotimaansa ulkopuolella ja joka häneen henkilökohtaisesti kohdistuvan uhan vuoksi ei voi tai ei halua palata kotimaahansa. Aito pakolainen on aidosti maaton, ihminen ilman kotimaata. Kun pakolainen hakee turvapaikkaa ja oleskelulupaa kotimaansa ulkopuolella, on tämän useimpien voimassa olevien kansallisten lakien mukaan jätettävä hakemus fyysisesti kohdemaassa. Turvapaikkaa ei voi hakea etänä.
Koko kansallisvaltiojärjestelmämme perustuu kansalaisuudelle. Oikeusjärjestelmämme lännessä eivät tunne maattomuuden käsitettä eikä ilman kansalaisuutta olevalle ihmiselle ole olemassa statusta. Paperittomuus ja passittomuus ovat tilanteita, jotka pyritään välittömästi korjaamaan erilaisilla hallinnollisilla toimenpiteillä. Tätä ongelmaa ovat myös useat poliittiset filosofit pyrkineet käsitteellistämään pohtiessaan kansalaisuuden ongelmaa. Yksi tapa ymmärtää maattomia ihmisiä on kutsua heidän olotilaansa kaikista poliittisista määreistä riisutuksi pelkäksi elämäksi.
Maattomat ihmiset on siis sijoitettava jonnekin: maantieteellisesti sekä käsitteellisesti. Tiedämme sen, että aidon suojelun tarpeessa olevat ihmiset eivät saa suojelua omassa kotimaassaan omalta hallitukseltaan. Jos länsimaat aidosti kannattaisivat universaaleja ihmisoikeuksia, näille maattomille olisi pakko antaa laillinen status maassa, jossa väliaikaisesti tai pysyvästi oleskelevat.
Ihmisoikeudet toteutuvat käytännössä vain kansalaisuuden kautta. Tämä on edelleen kansainvälisessä järjestelmässämme oleva paradoksi. Meillä on siis länsimaina poliittisiin realiteetteihin perustuva velvollisuus auttaa – ei vain humanitaarisena hyvän tahdon eleenä tai kristillisenä lähimmäisyytenä, vaan konkreettisena historiallis-juridisena vaatimuksena, jos haluamme edes etäisesti arvostaa omaa historiaamme. Ihmisoikeuksien vahvistaminen on länsimaisen elämäntavan puolustamisen kovaa ydintä.
Avoimen maahanmuuton lieveilmiöitä voidaan hallita parhaiten vahvistamalla oman eurooppalaisen perinteemme historiallinen ääni. Länsimainen järjestelmä kestää pakolaiskriisien haasteet, sillä se on kestänyt paljon enemmänkin. Todellinen historiallinen uhka ei ole vuosisatojen takainen ”Wienin piiritys”, jossa Ottomaani-imperiumi yritti vallata merkittäviä eurooppalaisia kaupunkeja. Todelliset uhat ovat olleet aina sisäsyntyisiä, ja ovat seuranneet omien länsimaisten arvojen heikkenemisestä sisäisten ristiriitojen takia. Tänä päivänä monet niistä, jotka väittävät puolustavansa länsimaista elämäntapaa kaikista innokkaimmin, ovat kuitenkin sen suhteen pahimpia kyynikoita.
Monikultturisuuskriitikoilla on kuitenkin keskusteluun ainakin jotain annettavaa. Douglas Murrayn tapaan he ravistavat liikkeelle sellaiset ihmiset, jotka ovat 2000-luvun monikultturismin ihanteiden innoittamana luovuttaneet osan oikeustajustaan. Maahanmuuton ja kotouttamisen lieveilmiöihin on aina puututtava asianmukaisesti, viipyilemättä ja tehokkaasti.