Katri Kulmunin tänä aamuna julkaistu haastattelu IS:ssä on kyllä samaistuttava. En voi muuta kuin tuntea sympatiaa yliopistoaikaista ”ainejärjestötoveriani” kohtaan.
Oma arvioni: Politiikassa ei ole ystäviä, vain vihollisia. Vaikka olisit puolueen jäsenenä ja ehdokkaana kuinka rakastettu, olet oikeasti vain pelinappula. Se tekee siitä kiehtovaa.
Kyynisin määritelmä politiikalle on peräisin Carl Schmittiltä: se on pohjimmiltaan ystävän ja vihollisen erottelua.
Pelkään niiden puolesta, jotka ovat tehneet politiikasta tai poliittisesta aktivismista itselleen turvasataman ja henkilökohtaisen identiteetin. Pettymykset politiikassa tai epäonnistumiset julkisella areenalla eivät ole epäonnistumisia ihmisenä.
Modernin länsimaisen historian merkittävimmän yhteiskunnallisen ajattelijan, Hannah Arendtin, käsitys politiikasta oli valoisampi: politiikka on vapauden aluetta, se on vapaiden miesten ja naisten keino irtaantua arkisista välttämättömyyksistä, kokoontua päättämään yhteisistä asioista ja laatimaan visioita yhteiskunnan suurista linjoista.
Oma käsitykseni putoaa jonnekin näiden kahden toisiaan lähellä olleen teoreetikon välimaastoon. Politiikka on työtä, peliä, nopeita sprinttejä ja pitkiä taipaleita, aikuisten leikkiä. Se on parhaimmillaan vilpitöntä yhteisten asioiden hoitamista. Ongelmana on vain se, että todennäköisesti vähintään puolet ihmisistä ei pidä siitä, että sinä hoidat heidän yhteisiä asioitaan.
