Tutkimus

Olen kansainvälisten suhteiden jatko-opiskelija (politiikkatieteet). Suunnittelen kansainvälistä väitöstutkimusta armenialaisten kansanmurhan tunnustamisesta. Työlle haetaan rahoitusta.

Tällä sivulla on tiivistelmä tutkimussuunnitelmastani.


Armenialaisten kansanmurhan tunnustaminen kansainvälisessä politiikassa

Käynnissä olevan väitöskirjatutkimukseni aiheena on armenialaisten kansanmurhan tunnustamiseen liittyvä poliittinen konflikti kansainvälisessä yhteisössä. Tutkimus keskittyy kansainvälisissä suhteissa esiintyviin konflikteihin kansanmurhan tunnustamisen ja muiston viettämisen ympärillä. Tutkimukseni on ensimmäisiä armenialaisten kansanmurhan viimeaikaista keskustelua käsitteleviä tutkimuspuheenvuoroja Suomessa. Tutkimukseni astuu myös teoreettisesti tuntemattomalle alueelle, sillä politiikan teoria liittyen historiaan ja muistiin on ollut kunnolla muotoutumatta.

Kansanmurhan 100-vuotispäivä

Armenialaisten kansanmurhan satavuotismuistopäivää vietettiin huhtikuussa 2015. Muistovuosi sai huomiota medioissa ympäri maailman – myös Suomessa – mutta sen merkityksen voidaan sanoa jääneen kansainvälisessä mittakaavassa varsin vaisuksi. Vuosina 1915–1923 arviolta jopa yli miljoona armenialaista henkeä vaatineen kansanmurhan tunnustaminen kansainvälisessä politiikassa sekä kulttuurinen muistaminen on ollut monella tapaa poikkeuksellinen prosessi historiapolitiikan ja muistin politiikan kentällä.

Pro gradu -työni (2016) käsitteli armenialaisten kansanmurhan muistopoliittista käsittelyä suomalaisessa keskustelussa. Gradussani esitin kansanmurhan perinnön poliittisia toimijoita eettisesti velvoittavana kysymyksenä, vaikkakaan ei valtiollisen tunnustamisen osalta täysin ongelmattomana. Ajallisesta ja paikallisesta kontekstista mainittakoon, että Suomi luetaan valtioihin, jotka eivät ole ”virallisesti” tunnustaneet armenialaisten kansanmurhaa. Keskustelu aiheesta ei ole kuitenkaan ole meille vierasta – muun muassa vuonna 2012 aiheesta tehtiin eduskunnassa kirjallinen kysymys.

Armenialaisten kansanmurhan perintö on kokenut viime vuosina merkittävää heräämistä valtioiden ja muiden yhteiskunnallisten tahojen toimesta. Aihe on politisoitunut ja on ollut aktiivisen poliittisen konfliktin kohteena. Huhtikuussa 2015 armenialaisten kansanmurhasta tuli kuluneeksi 100 vuotta. Päivämäärä 24.4.1915 viittaa tapahtumiin, jotka aloittivat armenialaisten joukkosurmiin johtaneen kampanjan Osmanivaltakunnan aikaisessa Turkissa. Huhtikuussa 2015 ja sen ympärillä järjestettiin lukuisia muistotilaisuuksia ja julkaistiin uutta kansanmurhaan liittyvää kirjallisuutta.

Tunnustaminen kansainvälisessä politiikassa ja Turkin reaktiot

Tarkastelen väitöskirjatyössäni kansainvälisen yhteisön toimintaa ja Turkin reaktioita armenialaisten kansanmurhaa koskevaan keskusteluun. Armenialaiskysymys ”vaiettuna” historiana herättää eettisiä kysymyksiä menneisyyden poliittisesta käytöstä, mutta tekee siitä myös poikkeuksellisen tutkimuskohteen.

Väitöstyötäni on hankalaa rajata millekään yksittäiselle tieteenalalle. Armenialaiskysymyksen historiapolitiikkaa ei voi rajata pelkästään poliittisten toimijoiden sanoihin ja tekoihin. Politiikan teoria historiapolitiikan suhteen ammentaa monitieteisestä aineistosta, historiallisten tapahtumien muistopolitiikka sivuaa kulttuurintutkimusta ja kulttuurihistoriaa, kollektiivisen muistin käsite on sosiologinen, ja historiapolitiikkaa käsittelevä politiikan tutkimus hyödyntää usein historiantutkimusta. Aihe on myös vahvasti eettinen, jota kautta sekä teoria että aineisto ohjaavat tutkimusta moraalifilosofian alueelle.

Tutkimuskysymykset

  1. Mitä yhteistä löytyy eri valtioiden sisäisissä armenialaisten kansanmurhan perinnön käsittelyissä ja näihin liittyvässä poliittisissa prosesseissa?
  2. Minkälaista on Turkin harjoittama historia- ja identiteettipolitiikka armenialaisten kansanmurhan perinnön osalta kansainvälisessä yhteisössä?

Turkin harjoittaman kieltämispolitiikan (kuten se usein mielletään) lisäksi tutkimuksen aiheena on toisin sanoen myös, mitkä asiat aiheuttavat valtioiden sisällä haluttomuutta tai kyvyttömyyttä viedä kansanmurhakysymystä tunnustamisen tasolle. Toisaalta tutkimukseni kysyy, mitkä ovat tunnustamisen positiivisia motivaattoreita ja kuinka niitä argumentoidaan.

Tutkimus ottaa tarkasteluun kansanmurhan tunnustamiseen tai muiston viettämiseen liittyvät konfliktitapaukset kansainvälisessä politiikassa sekä valtioiden sisäisen keskustelun kansanmurhan tunnustamisesta myös ilman Turkin suoraa puuttumista. Aineiston osalta ajallinen tarkastelujakso ovat vuodet 2012–2018. Uusia merkittäviä tapahtumia otetaan mukaan aineistoon myös tutkimuksen edetessä.

Tutkimus käsittelee teoreettisesti historiapolitiikkaa ja muistin politiikkaa (nämä kaksi esiintyvät tutkimuskirjallisuutena usein yhteisen käsitteen politics of memory alla). Teorian pohjana on kollektiivisen muistin käsite, joka on tunnettu kulttuurintutkimuksessa, historiantutkimuksessa, sosiologiassa ja psykologiassa, mutta on vielä pitkälti soveltamatta osaksi uusinta politiikkatieteellistä keskustelua. Silti konstruktivistisen käsityksen mukaan yhteisön muisti, menneisyys ja historia ovat lähtökohtaisesti yhteiskunnallisten prosessien ja representaatioiden alaisia, muuttuvia ja toistuvasti tuotettuja. Siksi ne myös ovat alttiita politisoitumiselle.

Historioitsija Jay Winter on huomioinut, että traumaattisen menneisyyden todistaja itse on usein epäpoliittinen hahmo, jolle todistus itsessään on merkityksellinen asia, ei sen poliittinen välinearvo. Politiikan tutkimuksen näkökulmasta menneisyydellä kuitenkin myös luodaan identiteettiä ja se on poliittisen representaation väline – yhteisöjen oman muistamisen ja identiteettipolitiikan lisäksi myös muut poliittiset toimijat usein asettuvat edustamaan toisen yhteisön menneisyyttä.

Kansainvälisten suhteiden teorian osalta tutkimus hyödyntää historiaan ja identiteettiin liittyvää uusinta keskustelua. Richard New Lebow on analysoinut identiteettiä suhteessa toiseuden käsitteeseen ja muistiin. Bucher ja Jasper ovat tarkastelleet identiteettiä prosessina. Keskeistä on myös ontologisen turvallisuuden käsite, jota mm. Jennifer Mitzen on kommentoinut suhteessa valtioiden poliittisen toiminnan rationaalisuuteen.

Kansanmurhien perinteistä historiapolitiikkaa on totuttu rakentamaan vain laajasti tunnustettujen historian tapahtumien kautta – esimerkkinä juutalaisten holokausti, jonka historiaa kansanmurhan kyseenalaistavat vääntävät ja kääntävät poliittisiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Armenialaiskysymys taas on politisoitunut myös ”sivistysvaltioiden” joukossa ja kansanmurhan todellisuutta kyseenalaistetaan aktiivisesti kautta koko kansainvälisen yhteisön. Toisin kuin holokaustin tapauksessa, länsi ei ole voinut vedota siihen, että historian kyseenalaistaja on demokraattisen ja ihmisoikeuksia kunnioittavan poliittisen yhteisön ulkopuolinen valta, jokin ”toiseus”.

Tutkimukseni on väistämättä keskustelunavaus uudelle kansanmurhien muistamisen ja historiapolitiikan teorialle. Väitöstutkimuksen päätavoitteena ei ole itse teorian luominen, mutta sen tulokset ovat aineistoa tuoreelle teorianmuodostukselle. Tarve alustukselle on ennen kaikkea seurausta armenialaiskysymyksen poikkeuksellisesta asemasta kansanmurhien historiassa.
Väitöskirja kieli on englanti.

Vuosien 2012–2018 tapahtumat

Armenialaisten kansanmurhaan liittyviä konflikteja käyn läpi case by case -periaatteella. Näitä ovat ainakin Ranskan ja Turkin vuoden 2012 konflikti kansanmurhan kieltämisen kriminalisoinnista, USA:n lukuisat pyrkimykset tunnustamiseen sekä historiallinen kytkeytyminen maan rooliin ensimmäisen maailmansodan tapahtumien dokumentoijana, 100-vuotismuistopäivän muistotilaisuudet ja mahdolliset reaktiot niihin, Saksan ja Turkin välinen vuoden 2016 kiista kansanmurhan tunnustamisesta sekä uusien valtiollisten tai muiden kansainvälispoliittisesti merkittävien tahojen tunnustamisten aalto ja keskeytyneet pyrkimykset tunnustamiseen edellä mainitulla ajanjaksolla.

Ensisijaisena aineistona käytän valtioiden virallisia dokumentteja eri kielillä armenialaisten kansanmurhan tunnustamiseen liittyen (valtiopäiväasiakirjoja, kirjallisia ja suullisia kysymyksiä, lakiluonnoksia ja muita vastaavia). Tutkimustyön ensimmäinen vaihe tulee olemaan ensisijaisen aineiston hankinta ja sen käsittely.

Toissijaisena aineistona ovat edellä mainittuihin tapauksiin liittyvät, kansainväliselle yleisölle tarkoitetuissa medioissa esiintyvät sisällöt. Aineistossa huomioidaan myös kansanmurhan muistovuoteen 2015 liittyviä taiteellisia teoksia ja kulttuurisia tapahtumia.

Vuonna 2018 armenialaiskysymyksen uusimpia päivityksiä selatessa on todettava, että useat kansanmurhan satavuotispäivän hankkeet ympäri maailman ovat jääneet toteutumatta. Armenialaisten kansanmurhan ensimmäisiin tunnustaneisiin valtioihin kuuluneeseen Uruguayihin vuodelle 2015 suunniteltu suuri kansanmurhanmuseo on avaamatta, kuin myös USA:han suunnitellun kansanmurhamuseo, joka piti avata Washington DC:ssä 100-vuotispäivän vuonna. tilalla on museon nimellä avattu kansanmurhan perintöä popularisoiva verkkosivusto.

Muistovuoden jälkeen armenialaisten kansanmurhan tunnustaminen on saanut uusia avauksia. Moni valtio on liittynyt armenialaisten kansanmurhan tunnustaneiden maiden joukkoon, ja prosessi etenee edelleen. Viimeisimpinä tapahtumina muun muassa Israelin parlamentti käsitteli tunnustamiseen tähtäävää aloitetta tänä vuonna, mutta aloite vedettiin yllättäen pois asialistalta toukokuussa.
Osana väitöstyötä tulen myöhemmin avaamaan tutkimusprosessia seuraavan englanninkielisen verkkosivuston.

Lue myös:

Miikka-Markus Leskinen, YTM

Lähteet (ei viitattu)

  • Boyarin, Jonathan (1994) Space, time and the politics of memory. Teoksessa Boyarin, Jonathan (toim.) Remapping Memory: The Politics of TimeSpace. Minneapolis: University of Minnesota Press, 1–38.
  • Bucher, Bernd ja Jasper, Ursula (2017) Revisiting ‘identity’ in International Relations: From identity as substance to identifications in action. European Journal of International Relations 23:2. 391–415
  • Connerton, Paul (1989) How Societies Remember. Cambridge: Cambridge University Press.
  • Kivelä, Kimmo ja Tuomioja, Erkki (2012) Armenialaisten kansanmurhan tunnustaminen. Kirjallinen kysymys 78/2012. Suomen eduskunta: valtiopäiväasiakirjat.
  • Langenbacher, Eric ja Shain, Yossi (2010) Power and the Past: Collective Memory and International Relations. Washington, D.C.: Georgetown University Press.
  • Lebow, Richard Ned (2008) The Future of Memory. The ANNALS of the American Academy of Political and Social Science 617:1, 25–41.
  • Leskinen, Miikka-Markus (2016) ”Me olemme kukoistaneet ilman kenenkään lupaa tai suojelusta”. Kansanmurhan muistin politiikka ja armenialaisten kansanmurha. Pro gradu. Lapin yliopisto.
  • Nyyssönen, Heino (2001) Muiston ja muistuttamisen politiikka. Politiikka 43:1. 26–36
  • Mitzen, Jennifer (2006) Ontological Security in World Politics: State Identity and the Security Dilemma. European Journal of International Relations 12:3. 341–370
  • Seppälä, Serafim (2015) Syyrian Der el-Zor. Armenialainen Auschwitz ja taistelu muistosta. Teologinen Aikakauskirja 2015:2. 52–66
  • Winter, Jay (2006) Remembering War: The Great War Between Memory and History in the Twentieth Century. New Haven: Yale University Press.