Maaliskuun kolumni: ”Kuin toisesta maailmasta”

Kolumnini KD-Lehdessä maaliskuulle 2018.

On ollut huojentavaa huomata, että sisällissodan perintöä on osattu puida avoimesti ja rehellisesti. Pelko satavuotisesta vaikenemisesta on paljastumassa aiheettomaksi.

Linkki: http://www.kdlehti.fi/2018/03/30/kuin-toisesta-maailmasta/

Historiakirja Rovaniemen Kunnallisklubista

Nyt vuodenvaihteessa julkaistiin kirja Rovaniemen Kunnallisklubi ry:n satavuotisesta historiasta. Olin kirjaprojektissa mukana Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen myötä, ja yksi kirjan artikkeleista on kirjoittamani. Historiakirjan laatinut tutkijoista ja opiskelijoista koostunut työryhmä teki haastatteluja, penkoi klubin arkistoja ja tutki “herrakerhon” perinnettä paikoitellen kriittiselläkin otteella. Klubi itse oli työn tilaaja.

Itsenäistymisen vuonna 1917 perustettu Rovaniemen Kunnallisklubi on yksi Suomen niin sanotuista yhteistoimintaklubeista (YT-klubit), joita ovat muun muassa Helsingin Suomalainen Klubi, Tampereen Ammattiklubi ja Kemin Meriklubi. Rovaniemellä jäseniksi hyväksytään pelkästään miehiä, ja vieraaksikin klubilaisten tiloihin pääsevät vain muiden YT-klubien miesjäsenet. Kunnallisklubi tuli vuosikymmenten myötä tunnetuksi monista maineikkaista jäsenistään, biljardiharrastuksesta ja rahapelaamisesta. Rovaniemeläiset tuntevat sen toki myös ravintolatoiminnasta.

Nyt tärkeä palanen rovaniemeläistä historiaa on saatu kansiin. Kunnallisklubin alkuperäislähteet olivat lähes kokonaan kadonneet, joten iso osa teoksen sisällöstä pohjautuu paikallisiin tarinoihin, haastatteluihin ja elossa olevien jäsenten muisteluihin. Aiemmin klubista oli juhlavuosia varten laadittu virallisen tuntuisia historiikkeja. Nyt julkaistu kirja käsittelee klubin historiaa ja perinnettä kulttuurihistoriallisella otteella.

Oma artikkelini paneutuu klubista kerrottuihin tarinoihin ja legendoihin. Tein artikkelia varten taustatyötä ja haastatteluja, joiden pohjalta kirjoitin muun muassa menneiden vuosikymmenten uhkapeleistä, legendaarisimmista henkilöistä ja värikkäimmistä kommelluksista. Vertailin myös kerrottuja tarinoita ja niiden merkitystä muihin herrakerhoihin maailmalla. Suurin osa dokumentoiduista tapahtumista sijoittuu 1960–80-luvuille, jotka oman tulkintani mukaan olivat klubin historiassa vielä eräänlaista kulta-aikaa.

Kirjaa voi tiedustella suoraan kustantajalta.

Miikka-Markus Leskinen: Tarinoita ja legendoja Kunnallisklubista.
Teoksessa Rovaniemen Kunnallisklubi itsenäisessä Suomessa. Marja Tuominen, Tiina Harjumaa ja Mika Luoma-aho (toim.). Kustantaja: Rovaniemen Kunnallisklubi ry. Rovaniemi 2017.

Maltillinen kalifaatti

Heräsin tänä aamuna outoon ja kauhistuttavaan ajatukseen.

Mitä jos Isisin eli islamilaisen valtion valtakausi ei tulekaan nopeaan päätökseen seuraavien vuosien aikana, vaan salafistinen hirmuvalta vakiinnuttaa asemansa, lopettaa väkivallanteot ja jatkaa olemassaoloaan maltillisena kalifaattina? Jatka lukemista “Maltillinen kalifaatti”

Armenialaisten kansanmurhan kieltäminen Suomessa

Kansanmurhakeskusteluissa historian tapahtumien kyseenalaistamista on pidetty kieltämispolitiikan välineenä. Jos joku esimerkiksi uskaltaa herättää kysymyksiä juutalaisten holokaustin historiallisuudesta, laajuudesta tai syyllisyydestä, on tätä automaattisesti pidetty holokaustin kieltäjänä.

Armenialaisten kansanmurha on ollut suomalaisessa keskustelussa avoin kysymys monen vuosikymmenten ajan. Suomen valtiolta on vaadittu kansanmurhan virallista tunnustamista.

Kuinka armenialaisten kansanmurhaa on kielletty Suomessa? (video)

Uusia todisteita 102 vuotta vanhasta kansanmurhasta

Armenialaisten kansanmurhan lopullinen todistaminen historiallisena faktana on jälleen askeleen pidemmällä, kun turkkilais-saksalainen historioitsija Taner Akçam kertoi avanneensa arkistoista yli sata vuotta vanhan sähkeen, jossa kerrotaan Ottomaanivaltion osallisuudesta armenialaisvähemmistön karkotuksiin ja murhiin itäisessä Anatoliassa. New York Times uutisoi asiasta viime viikolla.

Viime maanantaina tuli kuluneeksi 102 vuotta armenialaisten kansanmurhan alkamisesta. Huhtikuun 24. päivä 1915 on vakiintunut muistopäivä, joka viittaa armenialaisten pakkosiirtojen käynnistymiseen ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Turkissa. Armenialaisten kansanmurha oli modernin aikakauden ensimmäisen suuri kansanmurha, tavoitteena armenialaisen kansan hävittäminen. Tuhokampanja kesti lähes vuosikymmenen. Kuolemanmarssit päätyivät usein Syyrian aavikolle, ja korkeimmat arviot kuolleiden määrästä ovat 1,5 miljoonaa henkeä.

Armenialaisten kansanmurha tunnetaan erityisesti siitä, miten aktiivisesti sen olemassaolo on kiistetty ja miten aiheesta keskustelemista on vältelty. Historialla tehdään lähes aina politiikkaa, ja politiikan kiemuroissa itse historian tapahtumat jäävät usein pelkäksi taustakysymykseksi. Kansainvälinen yhteisö on vältellyt kansanmurhan tunnustamista ja aiheen käsittelyä lähinnä siksi, että suhteet Turkkiin halutaan pitää hyvinä; ei siksi, että tapahtumien historiallisuus olisi jotenkin erityisellä tavalla hämärän peitossa. Kansanmurhan virallisesti tunnustaneet valtiot usein asuttavat rajojensa sisällä myös merkittävää armenialaisvähemmistöä.

Totuuden jälkeinen politiikka ei ole mikään nykyajan yksinoikeus. Tapa, jolla menneisyydestä tehdään politiikkaa, on näkynyt läpi 1900-luvun. Armenialaisten kansanmurhan kohdalla voidaan jo lähes varmuudella sanoa, että mitkään uudet historialliset todisteet eivät tule merkittävällä tavalla vaikuttamaan positiivisen tunnustamisen suuntaan. Turkki kieltää armenialaisten kansanmurhan historiallisuuden edelleen johdonmukaisesti ja pitäytyy kertomuksessaan, että kyseessä oli maailmansodan aikainen sisällissota, jossa kärsijöinä olivat sekä armenialaiset että turkkilaiset tasapuolisesti. Myös kuolleiden määrää on Turkin mukaan huomattavasti liioiteltu.

Ehkä kansanmurhan tapahtumista on yksinkertaisesti kulunut liian kauan aikaa. Enää vuosikymmeniin kyse ei ole tosiasiallisesti edes ollut historian tapahtumista kuin välillisesti: kiista on kilpistynyt Turkin ja Armenian väliseksi identiteettipoliittiseksi kamppailuksi, jossa Turkki syyttää Armeniaa sen omien historiallisten vääryyksien peittämisestä. Kumpikin osapuoli syyttää toista historiallisten arkistojen suljettuna pitämisestä.

Turkki on esittänyt edes kansanmurhan historiallisuuden tunnustamisesta keskustelemisen edellytyksenä, että armenialaiset avaavat omat historialliset arkistonsa. Turkin argumentti on aina ollut, että Armenian oma (oletettu) peitetty historia paljastaisi kansanmurhasyytösten olevan hataralla pohjalla. Historiantutkijoiden kansainvälinen konsensus kansanmurhan todellisuuden puolesta ei ole kieltäjille riittänyt.

***

Suomi ei ole tunnustanut armenialaisten kansanmurhaa. Edellisen kerran asia tuli valtiotasolla puheeksi, kun perussuomalaisten kansanedustaja Kimmo Kivelä teki vuonna 2012 aiheesta kirjallisen kysymyksen. Ulkoasianministeri Erkki Tuomioja vastasi muun muassa toteamalla: ”Suomen hallitus katsoo, ettei ole poliittisten toimijoiden tai lainsäätäjien asia ottaa kollektiivista kantaa siihen, mikä on näiden ensimmäisen maailmansodan aikaisten tapahtumien historiallinen totuus.”

Armenialaisten kansanmurhasta, sen suomalaisesta keskustelusta ja historiapolitiikasta olen kirjoittanut laajasti gradutyössäni.