Ei ole konservatiivina olemista tehty helpoksi.
Enkä viittaa nyt mihinkään arvokonservatiivien kohtaamaan kritiikkiin ja halveksuntaan, vaan siihen, mitä kaikkea tämän poliittisen liikkeen nimissä nykyään esiintyy.
Muistan miten vielä kymmenisen vuotta sitten meillä oli paljon selkeämpi poliittinen jako moraaliseen oikeistoon ja vasemmistoon. Politiikka oli arvoakselilla oikeasti melko kaksinapaista.
Toki pitää paikkansa, että Suomessa vallitsi 1990-luvun lopulta pitkälle 2000-luvun puolelle melko erityinen konsensuspolitiikan kausi, jolloin varsinkin hallituspolitiikkaa tehtiin yhteisymmärryksessä ja vältettiin konflikteja. Konsensuskausi päättyi, kun luottamus valtapuolueisiin notkahti: syinä mm. vaalirahakohu, pitkittynyt taantuma ja perussuomalaisten jytky.
Sitten 2010-luvulla politiikka palasi politiikkaan. Joku ehkä kokee houkutusta sanoa, että aiempi konsensusvaihe oli turhan vaihtoehdotonta, kuin Kekkosen aikana konsanaan. Minusta asia on pikemminkin päinvastoin. Politiikka on nyt vaihtoehdottomampaa kuin pitkiin aikoihin; vaihtoehdottomuus vain on ikään kuin jakaantunut usean poliittisen leirin sisälle. Poliittiset enklaavit ovat alkaneet tehdä aikaisemmasta poiketen poikkeuksellisen jyrkkää jakoa sisäpuolisuuden ja ulkopuolisuuden välillä. Joko olet kanssamme kaikin puolin tai olet osa vihollisvoimia. Kamppailut ovat nyt eksistentiaalisia, niissä on kaikki pelissä.
Konservatismin kentältä löytyy tänä päivänä yhä enenevä määrä ulkomaalaisvastaisuutta, valeuutisointia, informaatiovaikuttamista, salaliittoteorioita ja antisemitismiä. Niin sanotut perinteiset konservatiivit löytävät itsensä entistä kapeammasta raosta.
Liityin viime vuonna kristillisdemokraattiseen puolueeseen. Syy liittymiseeni oli varsin selkeä: halusin paeta uutta, nousevaa äärioikeistoa. Ajattelin – ja ajattelen edelleen – että kristillis-konservatiivisessa liikkeessä meillä on mahdollisuus kutsua itseämme konservatiiveiksi ilman sitä taakkaa, joka konservatismin nimissä on tullut politiikkaan mukaan aivan viimeisen muutaman vuoden aikana. Kristillisenä minun ei tarvitsisi käyttää aikaa selittelyihin. Kristilliset arvot olisivat muuri äärioikeistolaisia arvoja vastaan.
Kristillisdemokraatit ei viimeisen kahden, kolmen vuoden aikana ole suinkaan säästynyt äärioikeiston vaikutuksilta.
Puolitoista vuotta sitten, kun KD kannatti kansalaisaloitetta sukupuolineutraalin avioliiton kumoamiseksi, aloitetta tehtailleen Aito avioliitto -yhdistyksen puheenjohtaja erosi Facebook-viestiensä takia. Kuuluisaksi tullut islamvastainen ”Kaikki moskeijat Suomessa sileäksi heti” -kommentti oli itse asiassa eronneen puheenjohtajan vastaus minun kysymykseeni ja provosointiini julkisessa Facebook-ketjussa. Tervettä kriittisyyttä ja perusteisiin menemistä tarvittiin, vaikka itse sanonkin. Aito avioliitto -liikehdinnän ympärillä näkyi huolestuttavia merkkejä, ja käänteentekevä purkaus oli joidenkin piilossa olevien taustavaikuttimien julkitulemista.
Kevään kuntavaaleissa KD:n listalle tuli sitoutumattomana Paavo Väyrysen Terve Helsinki -listan ehdokkaita, joista eräs syytti juutalaisia kristittyjen kansanmurhista ja kutsui juutalaisia yhteisöjä vallassa oleviksi mädättäjäsuvuiksi. Puolueeni reagoi ongelmaan esimerkillisesti ja siivosi vaalimainoksensa.
Konservatiivina oleminen vuonna 2017 on ainakin sosiaalisessa mediassa ollutkin yhtä irtisanoutumisen politiikkaa. Vastaavaa tilannetta ja painetta en muista kohdanneeni aiemmin. Itselleni tämä asetelma on kiusallisempi kuin mikään KD-konservatiivin julkisista kommenteista seurannut kohu tai edes eroaalto kirkosta.
Konservatismiin on kieltämättä tullut potkua. Aivan tämänkaltaista potkua en tosin siihen toivonut. Odotin kehityksen kulkevan kristillisempään ja tunnustuksellisempaan suuntaan, ei kyseenalaisille sekulaareille urille, ääriajattelun ja salaliittoteorioiden suuntaan. Odotin, että uuden sukupolven yhteiskunnallisiin kysymyksiin avoimesti kantaa ottava teologia tavoittaisi kristinuskon valtavirran, ja että konservatismi ottaisi harppauksia kohti parempaa sivistystä ja oppineisuutta.
Melkein unohtuneina ovat ne ajat, jolloin konservatismi tarkoitti lähinnä pölyjen pyyhkimistä Raamatun päältä sekä elämänarvojen ja julkisen esiintymisen ojentamista tiettyjen perinteisempien arvojen suuntaan. Nyt saman nimikkeen alta löytyvät myös MV-lehti, Magneettimedia, internet-trollit ja katupartiot – usein nämä porukat jopa erityisesti tavoittelevat konservatiivin nimeä.
Aito avioliiton ex-pj jatkaa uuden oikeistolaisen vaihtoehtomedian päätoimittajana. Uusi ”konservatiivinen” media menetti heti aluksi yhden pääosakkaistaan aatteellisista syistä, ja julkaistu sisältö herättää vähintäänkin kysymysmerkkejä tiedotusvälineen todellisista tarkoitusperistä (esim. Tampereelle Keskustorille joukkotapahtumaa varten rakennetuista kulkuesteistä kyseinen media uutisoi, että kaupunkiin on rakennettu ”islam-suojia” viittauksena viime aikaisiin autoiskuihin). Ex-pj itse esiintyy erilaisissa tilaisuuksissa ”islam-tuntijan” tittelillä ilman formaalia pätevyyttä.
Kun olin parikymppinen ja konservatismi oli tunnustuksellista, yksinkertaista ja kieltämättä hieman harmaampaakin, ei äärioikeisto ollut mikään konkreettisesti läsnäoleva vaikutin. Konservatiivisten arvojen mukaan ojentautuminen johti harvemmin kyseenalaiseen seuraan.
Palautin mieleeni vuonna 2013 aiemmassa blogissani kirjoittamani varoituksen: ”Konservatiivit ovat viime vuosina ratsastaneet katastrofimaisen näyn varjolla, joka ei kuitenkaan ole totuudenmukainen näky elämästämme ajasta”. Viittasin tällä lauseella kehitykseen, jossa konservatismi oli keskittymässä yhden asian liikkeeksi (seksuaalivähemmistöt) sillä uhalla, että muilla politiikan alueilla tehtäisiin helposti vakaviakin kompromisseja. Viime vuosina näiden mahdollisten kompromissien sisältö on tullut harmillisen ilmeiseksi.
Totuus on, että ei kaikki, mikä kulkee konservatismin nimellä, ole konservatismin liittolainen. On hyvin mahdollista, että viimeaikaisen laajan julkisuuden myötä ja 2010-luvun perintönä länsimainen konservatismi muuttuu joksikin sellaiseksi, mitä se ei ole koskaan ennen ollut. Konservatismin määritelmä uhkaa muuttua olennaisesti, jos ääriajattelu saa suuremman medianäkyvyyden ja tavoittaa siten laajemman julkisen tilan kuin mikään suoraselkäinen perinteisten arvojen puolustaminen. Jos niin käy, en enää tiedä, millä nimellä tätä liikettä kutsuisin.