World wide webin keksijä Tim Berners-Lee kirjoitti taannoin, että web on kommunikoinnin työkalu, jolla ihmiset voisivat ymmärtää toisiaan paremmin. Dynamiittiakin voi kuulemma käyttää joko tunneleiden räjäyttämiseen tai terrorismiin. Webiä voisi kaikista riskeistä ja haitoista riippumatta käyttää samalla tavalla positiiviseen tarkoitukseen. Se voisi olla väline saada ihmisiä lähemmäksi toisiaan.
Nykyään on kuitenkin näyttänyt entistä enemmän siltä, että web ja varsinkin uudet sosiaalisen median kanavat ovat pahimmillaan vain vähentäneet ihmisten välistä vuorovaikutusta. Webistä on tullut vaihtoehtoisten totuuksien kenttä, jossa samanmieliset jakavat vain omaa agendaansa tukevaa sisältöä, vaikka samanaikaisesti trendinä on vaatimus yhä suuremmasta avoimuudesta, sananvapaudesta ja hyvästä keskustelusta.
Kuukausi sitten poistin Yle Uutisvahdista kaiken urheiluun liittyvän sisällön. Se kävi yhtä ainutta valintanappia siirtämällä. Myöskään sosiaalisen median kanavissani en ole juurikaan seurannut urheiluun liittyviä päivityksiä julkaisevia käyttäjiä – en siksi, että karttaisin tällaisia henkilöitä, vaan olen yksinkertaisesti kohdentanut huomiotani vain tietynlaisiin sisältöihin.
On toisinaan uskomatonta huomata, kuinka tehokasta webin, sosiaalisen median ja kaikenlaisten feedien valikointi voikaan olla. Lähes kaikesta sisällöstä on tullut on demand -sisältöä, eli kohdennettua sisältöä, jota käyttäjä voi ladata itselleen tilausten perusteella. Myös mainontaa kohdennetaan entistä tehokkaammin. Esimerkiksi oma tv:n ja elokuvien katselemiseni on jo vuosia perustunut pelkästään verkon kautta tuleviin tilattaviin palveluihin, suoratoistoihin, podcasteihin ja mobiilisovelluksiin.
Heräsin tähän todellisuuteen, kun huomasin eilen missanneeni jääkiekossa Suomi–USA-ottelun lopputuloksen. Kuulin siitä vasta seuraavana päivänä. Itse asiassa minulla meni jopa poikkeuksellisen kauan aikaa löytää kunnon tietoa ottelun tuloksista. Niin räätälöityjä ja rajattuja digitaaliset kanavani ovat. Vielä vaikeampi oli jälkikäteen päästä ottelun mukaiseen fiilikseen.
Hämmästyttävää kyllä, samalla tavalla kävi vuoden 2011 jääkiekon MM-kisoissa, kun Suomi viimeksi voitti maailmanmestaruuden Ruotsia vastaan pelatussa ottelussa. Se oli sunnuntai-ilta. En muista, mitä olin sinä viikonloppuna tekemässä, mutta jotain hyvin tärkeää se taisi olla. Jääkiekon MM-finaali on kuitenkin yksi tärkeimmistä suomalaisista instituutioista, ja sen käänteet saavat koko maan räjähtämään yhtäaikaisesti samalla sekunnilla, ei vasta tunteja tai päiviä myöhemmin.
Radio ja televisio saivat aikoinaan koko maailman elämään reaaliaikaisesti samassa hetkessä. Web, sosiaalinen media ja digitalisaatio katkaisevat tämän yhtenäisyyden sekä ajallisesti että kulttuurisesti. Siinä missä Vietnamin sota oli ensimmäinen tv-sota, joka välitettiin ympäri maailman reaaliajassa, olisi nykykehityksen myötä entistä helpompaa jäädä kokonaan pimentoon koko sodan olemassaolosta. Kuka tahansa saa valikoida ja uskoa mitä tahansa Ukrainan kriisistä, pakolaisongelmasta, Trumpin voitosta tai vehnän terveysvaikutuksista tilaamiensa kanavien perusteella. Tulevaisuudessa maailma ei enää istu saman ruudun ääreen katsomaan samaa asiaa samanaikaisesti.
Digitalisoituneena aikakautena naapurissa voi syttyä sota tai vallankumous ilman, että tiedät siitä pitkään aikaan yhtään mitään, jos kanavasi täyttyvät pelkistä kissavideoista. Kun lopulta saat tapahtumista tiedon, on niissä jo mukana oman kanavasi mukaista editointia ja tulkintaa. Tulevaisuudessa kaikille suomalaisille yhteistä Yle TV1:tä ja Kymmenen uutisia ei enää ole.
Digikanavissa tapahtuva ”kuplautuminen” jää kuitenkin lähes aina huomaamatta ihmiseltä itseltään, sillä valinnanvapaus sisältää perinteisesti mielikuvan avoimuudesta ja demokratiasta. Se on myös tärkein syy, miksi MV-lehti sai Suomessa niin merkittävän aseman. Vapauskin on tunne, ja tämä jos mikä tuntuu vapaudelta.