Miksi olen (kuitenkin) konservatiivi

Konservatiiviksi itsensä nimeäminen on nykyään melko harvinaista. Sitä tekevät enää lähinnä persut ja jotkut luterilaisen kirkon papit piispanvaalien alla.

Minäkin olen toistuvasti pohtinut, sopiiko tämä termi minuun poliittisena ajattelijana, keskustelijana ja kirjoittajana. Olen tullut toistuvasti siihen tulokseen, että kyllä se sopii, ainakin jollain pehmeällä tavalla, kaikesta kriittisestä asenteestani huolimatta.

Mutta koska kuitenkin olen yhteiskuntatieteilijä, katson maailmaa kriittisesti ja yhteiskunnassa vallitsevia rakenteita kyseenalaistaen. Se on tänä päivänä lähes ainoa tapa tuottaa aidosti tuoretta yhteiskuntatieteellistä ajattelua.

Suomalaisia on pitkään valistettu konservatiivisten aatteiden synkästä historiasta: konservatiivisiksi on nimetty niitä tahoja, jotka ovat vastustaneet lähes kaikkea positiivista kehitystä ja asettuneet usein puolustamaan vanhoja, sortavinakin pidettyjä rakenteita. Konservatismi tarkoittaa perinteisesti hierarkian ja vallitsevien olosuhteiden puolustamista sekä olemassa olevien rakenteiden ylläpitämistä. Suomenkielinen Wikipedia osaa kertoa, että konservatismi on poliittinen aatesuuntaus, joka puolustaa perinteitä ja perinteisiä arvoja, vastustaa kumouksellisuutta ja radikalismia ja pyrkii uudistusten maltillisuuteen (linkki, haettu 6.1.2018).

Moni poliittista keskustelua varsinkin sosiaalisessa mediassa seuraava on saattanut huomata, että poliittisella arvokartalla konservatiivinen oikeisto lähestyy nykyään keskustaa. Esimerkiksi puhe “tolkun ihmisistä” ilmentää yhtäaikaa sekä keskustalaista että konservatiivista asennetta, jossa yhteiskuntaa repivään ja jakavaan puheeseen haetaan maltillista vaihtoehtoa, ja juuri siitä syystä poliittinen vasemmisto on suhtautunut ajatukseen isolla varauksella. (Politiikan tutkijat taas luonnollisesti pitävät tolkkuun vetoamista epäpolitisoivana ja aiheellisia kysymyksiä vaientavana pyrkimyksenä.)

Haaveileeko konservatiivi takaisin menneeseen aikaan? Synkkä ja vanhahtava käsitys konservatismista näyttää poliittisen vastapuolen kehittämältä. Todellisuudessa aatteen historia on paljon positiivisempi ja kiinnostavampi, sillä se on kuitenkin onnistunut puhuttamaan yhteiskuntatutkijoita ja ajattelijoita tähän päivään asti. Toisenlaisen käsityksen saa, jos tutustuu aatteen oppi-isien kuten Joseph de Maistren ja Edmund Burken kirjoituksiin: konservatismi edustaa periaatteita ja arvoja, jotka pyrkivät ajattomuuteen ja pysyvyyteen. Taaksepäin katsomisen sijasta konservatiivi vetoaa tiettyjen perusarvojen muuttumattomuuteen sekä menneessä ja nykyajassa että tulevassa.

Edellä mainituista filosofi Maistre, joka puolusti kuninkaanvaltaa ja monarkiaa Ranskan vallankumouksen aikana, piti perinteistä valtiomallia parempana siksi, että se perustui oikeille periaatteille. Maistren ajattelussa ihmiset toimivat tiettyjen muuttumattomien periaatteiden varassa olematta kuitenkaan niiden orjuuttamia. Kuin kellon osat, joista jokaisella on oikeus olla vahvuudeltaan ja muodoltaan juuri sellaisia kuin ovat, ihmiset toimivat näiden ajattomien arvojen kautta yhteiseksi eduksi. Tosin tätä yhteistä hyvää kuvatessaan de Maistre hyppää suoraan puhumaan Luojan ylläpitämästä jumalallisesta järjestyksestä.

Konservatiivi tekee politiikkaa sillä asenteella, että maailma on pystyssä vielä tuhannen vuoden päästäkin. Vieläpä niin, että tuhannen vuoden päästä samat arvot ja lait yhä pätevät. Toisaalta taas, jos katsotaan historiaa tuhat vuotta taaksepäin, voidaan samoja perusarvoja käyttää myös arvioimaan menneisyyden ihmisten tekemiä valintoja. Radikaalin muutoksen vastustaja malttaa mielensä ja liittyy ajallisen jatkumon pitkään ketjuun, ja arvioi siten tekemiensä ratkaisujen olevan objektiivisesti oikeita. Hän viittaa kintaalla ajatukselle, että nyt elossa oleva sukupolvi onnistuisi pioneerinomaisesti kehittämään täysin tuoreet arvot itselleen. Ihminen ei muutu.

Yhteys uskontoon on konservatismille keskeistä, ja tämä kytkös on varsin helppo selittää. Lähes kaikki aatteen eurooppalaiset klassikkokuvaukset ovat jollain tapaa perustaneet ajattelunsa uskonnolliselle perinteelle ja maailmankuvalle, erityisesti kristinuskolle. Burken ja de Maistren tekstejä voidaan poliittisen ajattelun lisäksi pitää lähes suoraan kristinuskon puolustamisena. Uskonto edustaa ajattomuutta jaloimmillaan: 2000 vuotta sitten elänyt juutalainen puuseppä ja opettaja voi ohjata ihmisen valintoja yhtä korkealla tai korkeammallakin auktoriteetilla kuin tämän päivän asiantuntija.

Kuinka konservatiiviset arvot sitten kääntyvät politiikaksi? Kristilliset arvot puhuvat lähinnä vain siitä, miten ihmisten on yksilötasolla elettävä ja kuinka suhtauduttava lähiympäristöönsä. Nykyaikana uskonnolla ei voi enää tehdä politiikkaa. Varsin yleinen irvikuva konservatismista onkin ajatella, että sen arvopolitiikan tehtävänä on rajoittaa ja kahlita ihmisten elämää täysin epäkäytännöllisillä säännöillä ja laeilla, jotka perustuvat vain lainsäätäjän henkilökohtaisiin uskomuksiin.

Se, että politiikkaa tehdään kristillisten tai uskonnollisten arvojen pohjalta, ei tietenkään yksistään ole muutosvastarinnan merkki. William Wilberforce, jonka kampanja johti orjuuden lakkauttamiseen Englannissa, sekä Martin Luther King Jr., jonka vaikutusta rotuerottelun lopettamiseen Amerikassa ei voi liiaksi korostaa, tekivät politiikkaansa suoraan uskontoon vedoten. Myös islamilaisissa maissa naisten oikeuksia ajavat aktivistit ammentavat sisältöä tavoitteilleen kirjavasti Koraanista ja islamilaisesta perinnöstä. Perinteisten arvojen kannattajien suurin pahe on korkeintaan maltillisuus.

Ongelmia tulee siinä vaiheessa, jos konservatiivi ryhtyy puolustamaan perusarvoina sellaisia vallitsevia hierarkioita, jotka ovat yksiselitteisen vahingollisia yksilöiden tai yhteisön hyvinvoinnille. Näin on käynyt aatehistoriassa yhtä usein kuin yhteiskunnallista muutosta on tapahtunut: historiallisena avainesimerkkeinä ovat edellä mainitut orjuuden lakkauttaminen ja rotuerottelu. Menneinä vuosisatoina myös esimerkiksi urheutta sodassa on pidetty kiistattomana hyveenä ja ihanteena – nykyaikana taas koko ajatus sodasta ja sotaan ryhtymisestä on kauhistus. Konservatiivi pitää rohkeutta ja uhrausta oman isänmaan eteen arvokkaana sinänsä, vaikka sen muodot vaihtuisivatkin pehmeämpiin ja viisaampiin tapoihin ajan myötä.

Varsinkin maahanmuuttokriittisyys ja ulkomaalaisvastaisuus, joista olen tässä blogissa kirjoittanut jo lähes rikkinäistä äänilevyä muistuttavalla toistolla, on konservatiivisen ajattelun täysin tarpeeton oire. Ajattomat ja kestävät arvot jos mitkä ovat sellaisia, jotka historiallisen ja ajallisen jatkumon lisäksi yhdistävät myös kulttuureita, kansoja ja kansalaisuuksia. Varsinkin kristilliset arvot, tulkitaan niitä sitten maailmankuvallisesti tai puhtaan käytännöllisesti, ovat selvästi ihmiskuntaa yhdistävä ja kulttuureita toisiinsa sulauttava voima. Varhainen kristinusko oli vieläpä ensimmäinen läntisen maailman alueelle sijoittunut aate, joka toi mukanaan ajatuksen aidosti universaalista ihmisyydestä ilman kansallisia ja rodullisia rajoja.

Radikaalille nyky-yhteiskunta on perustavalla tavalla viallinen ja kaipaa merkittäviä uudistuksia. Konservatiivi taas painottaa yksilöiden ja lähiyhteisöjen vastuunottoa omasta elämästään ja kykyä vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Ennen kaikkea tämän päivän konservatiivi karttaa länsimaista kulttuuria ja elämäntapaa vastustavia aatteita ja poliittisia liikkeitä. Vaikka konservatismin perustajat Ranskan vallankumouksen alla olivat kylläkin täysin väärällä puolella historiaa vastustaessaan ajatusta perustuslaillisesta tasavallasta, he yhtäaikaa ennustivat onnistuneesti sekä Ranskan vallankumouksen aikaisen terrorin ja sekasorron että Napoleonin vallankaappauksen ja korruption.

Konservatismi on kulkenut pitkän matkan historiallisista lähtökohdistaan ja modernisoitunut. Alkuaan konservatismi syntyi puolustamaan kuninkaanvaltaa ja vastustamaan liberaalia vallankumousta, mutta nykyään melko jyrkkäkin konservatiivi allekirjoittaa jo politiikkansa taustalle länsimaiset ja liberaalit arvot, kuten yksilönvapaudet, oikeudet ja sananvapauden, sekä parlamentaarisen demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen. Koko maailman historiassa nämä länsimaiset arvot ovat hyvin nuoria, mutta konservatiivi on silti löytänyt niistä kiinnekohdan.

Kylmän sodan aikana konservatiivinen oikeisto oli oikeassa, kun suhtautui torjuen vasemmiston neuvostoihannointiin tai vastasi kyynisesti nuorisoradikaalien vaatimuksiin. Lopulta Neuvostoliiton romahtaminen ideologisessa mielessä ja sitä kautta valtiososialismin tappio hyväksyttävänä valtiomuotona oli länsimaisen poliittisen kulttuurin suurin voitto. Vallankumous, joka oli aiemmin luvannut vaihtoehtoa kapitalistiselle ja vapaalle länsimaiselle yhteiskunnalle, muuttui pehmeäksi käsitteeksi, jonka myös itse demokraattinen ja kapitalistinen länsi omaksui kuvaamaan yhteiskuntien rauhanomaista muutosta entistä vapaammiksi ja liberaalimmiksi. Oikeisto voitti.

Konservatiivisuudessa on kieltämättä tiettyä haikeutta. Siinä on aina nuorelle radikaalille tai paremmasta maailmasta haaveilevalle kyse osittaisesta luopumisesta. Yhteiskunnassa tapahtuu nytkin rakenteellisia muutoksia, jotka saavat nuoren sukupolven kunnioittamaan edellisten sukupolvien perinteitä ja ajallista jatkuvuutta. Yhtenä esimerkkinä voidaan sanoa, että vuoden 2008 talouskriisi oli pienessä mittakaavassa modernismin aikakauden loppu. Usko loputtomaan kasvuun ja edistykseen sai ison kolhun. Pitkästä aikaa vuosikymmeniin Suomeenkin ilmaantui aikuistuva sukupolvi, joka ei tavoitellut enää radikaalisti toisenlaista maailmaa, vaan pyrki maltillisesti säilyttämään itselleen edellisen sukupolven hyvinvoinnin.

Eikö hyvinvointivaltion pelastaminen, mukaan lukien kaikkien sen byrokraattisten rakenteiden puolustus, olekin hyvin konservatiivinen tavoite? Nuori sukupolvi ei enää muutenkaan tavoittelee utopiaa. Myös länsimaisen ihmisen maailmankuva on muuttunut pysyvyyttä korostavaksi ja esimerkiksi usko katastrofien läheisyyteen on hiipunut: huoli ilmastonmuutoksestakin on nykyään rationaalisen laskelmoivaa eikä vastaa hengeltään esimerkiksi 1970-luvulla vallinnutta ekologisen maailmanlopun tai ydinsodan pelkoa.

Konservatismi on itsessään kirjavaa. Kukaan poliitikko tai yksikään poliittinen liike ei edusta aatteen koko historiallista palettia. Konservatiiviset arvot eivät myöskään kyseenalaista tai kiellä sitä tosiasiaa, että ihmiset ovat luonteeltaan, taustoiltaan ja henkilöhistorioiltaan erilaisia. Hyveiden tehtävä on ohjata ihmisiä kohti hyvää elämää näiden omassa moninaisuudessa ja tämä moninaisuus huomioiden. Kaikki ratkaisut eivät sovi kaikille. Kaikilta ei voi vaatia yhtäläistä suoritusta. Mutta kun on mahdollisuus valita, jokainen ihminen valitkoon oikeiden arvojen mukaisesti: koti, perhe, kestävyys, kauneus, totuus, hyvyys, pitkämielisyys, vastuu, mielen maltti, kuuluminen. Kun on suurempien yhteiskunnallisten muutoksen aika ja paikka, uskon kriittistä ajattelua harrastavien ihmisten tunnistavan oikean hetken. Niiden aika ei ole nyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.