Lapsi joka lopettaa sodat

Jouluteksti

Mieleeni tuli vuosikymmenten takainen tarina lähetyssaarnaajista, joiden kutsumuksena oli tehdä kristillistä lähetystyötä Papualla asuvan heimokansan parissa. Vastaanotto näissä Sawuy-kansaksi kutsuttujen heimojen parissa oli ollut positiivinen ja paikalliset ihmiset olivat useaan otteeseen pyytäneet länsimaisia vierailijoita jäämään luokseen pidemmäksikin aikaa.

Kuten lähetystyöhön kuuluu, heimoja autettiin taloudellisesti ja sosiaalisesti, Raamatut käännettiin paikallisille kielille ja niin edelleen. Asukkailla oli kuitenkin yhteisöllisiä tapoja, joista heillä oli vaikeuksia luopua vielä kristinuskon omaksuttuaankin. He olivat harjoittaneet kannibalismia, mutta vielä tätäkin syvemmälle juurtuneena oli vihamielisyys ja petturuus naapureita kohtaan: heimoilla oli jatkuva sotatila toistensa kanssa ja erilaisia sopimuksia pyrittiin jatkuvasti rikkomaan aina kekseliäämmillä tavoilla.

Kun heimot päättivät, että vihamielisyyksien oli aika tauota, tekivät he vaihtokaupat eri kylien välillä vastasyntyneistä lapsista. Kunkin kylän tuli luovuttaa vastakkaiselle heimolle yksi vastasyntynyt osoitukseksi aselevosta sekä uhrina sopimuksen takeeksi. Kristityt saarnaajat tunnistivat heti oivan välineen, jolla uskon perussanomaa saatettiin kertoa vielä tehokkaammin ja kuulijoiden parhaiten ymmärtämällä tavalla. He alkoivat kertoa rauhanlapsesta, joka oli tätäkin korkeampi: esikoinen, joka on annettu, jotta vihamielisyys olisi kerralla haudattu ja jonka jälkeen uhria ei enää koskaan tarvittaisi.

Näitä tapahtumia kirjoihin ja kansiin dokumentoineen kanadalaisen lähetystyöntekijän Don Richardsonin tarina on lähes täydellistä joululuettavaa. Kuten Sawuy-kansan uhrilapsi, tulee Jeesus-lapsi kansan keskuuteen luomaan rauhaa eli poistamaan taivaan ja maan välistä konfliktia. Koko jouluevankeliumin ja sen taiteellisten kuvausten läpitunkeva idea on ajatus rauhasta myös maassa ihmisten kesken.

P. D. Jamesin kirja The Children of Men, josta on tehty saman niminen elokuva (ohjannut Alfonso Cuarón, 2006), kertoo dystooppisen version ihmiskunnan tulevaisuudesta ja oman vertauskuvallisen versionsa jouluevankeliumista. Ihmiskunta on muuttunut hedelmättömäksi ja kulkemassa kohti sukupuuttoa, kunnes kuin ihmeen kautta yksi nainen tulee raskaaksi ja synnyttää pojan. Keskellä sotaa ja levottomuuksia ihmelapsi on ainoa asia, mikä saa taistelut taukoamaan hetkeksi ja sotilaat molemmin puolin jähmettymään, kun joukko pakolaisia kuljettaa lasta rintaman lävitse turvaan.

Kristinuskosta löytyy paradoksi, joka on vuosisatojen ajan sisältynyt kristilliseen uskoon ja kulttuuriin. Teologisesti rauhaa ja oikeudenmukaisuutta ei pitäisi olla saavutettavissa tämän maailmanajan aikana, vaan hartaan ihmisen tulisi laittaa aina toivonsa tuonpuoleiseen. Tapa, jolla rauha kristillisessä maailmankuvassa välittyy maailmaan, liittyy toisaalta synnin voittamiseen, toisaalta taivaan valtakunnan tulemiseen läsnäolevaksi. Paradoksi syntyy siitä, että tuonpuoleisen toivon keskeisyydestä huolimatta kristillinen kulttuuri on vaikutuspiirissään lännessä ja muuallakin saanut aikaiseksi merkittävää vakautta, hyvinvointia ja rauhaa jo tässäkin ajassa.

Uskonnon, kulttuurin ja politiikan ketju on kuitenkin asia, jonka varaan ei ole helppo jättää ihmiskunnan tulevaisuutta. Vaikka kristilliseen teologiaan kuuluukin lähtemättömästi näky ja toivo lopullisesta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja maailmanrauhasta, joka aika ajoin pistäytyy myös tässä ajassa, kuinka kaiken tämän hyvän on tarkoitus toteutua? Kuinka ison osan väestöstä on oltava kristittyjä, että ajallinen toive toteutuu? Vai tahdommeko kenties palata Euroopassa siihen aikaan, jolloin maan kuninkaan tai keisarin uskonto ratkaisi kansakunnan kohtalon?

Pysyvää rauhaa ei saavuteta sillä, että konfliktin eri osapuolet riisutaan väliaikaisesti aseista ja laaditaan rauhansopimus. Rauha saapuu todellisuudessa vasta, kun molemmat osapuolet ovat halukkaita etsimään vaihtoehtoa ja kun syyt konfliktille ovat poissa. Rauha ei ole ainoastaan ulkoisen väkivallan puutetta, vaan olotila, jossa halu konfliktien ratkaisemiseen tuhoavalla tavalla ei enää tule kyseeseen ja jossa koston kierre on saatu katkaistua.

Tätä kirjoittaessani Syyrian ja Irakin alueella on koettu uudenlainen rauhan hetki. ISIS on kukistettu, mutta tätä rauhaa ei saavutettu pehmein keinoin vaan silkalla sotilaallisella voimalla. Kurdijohtoisten peshmerga-joukkojen avustuksella terroristiryhmittymän viimeisetkin asemat saatiin vallattua takaisin jo loppusyksystä. “Islamilaisen valtion” tarina alueellisena valtana on ohi, vaikka tämä käänne ei herättänyt erityisen suurta huomiota kansainvälisten medioiden pääuutisissa. Samalla terroristijärjestön tappio lakkautti käynnissä olleen kansanmurhakampanjan jesidivähemmistöä kohtaan.

Demokraattisen, ihmisoikeuksia kunnoittavan lännen ja terrorististen ryhmittymien välillä ei ole minkäänlaista tasavertaista sosiaalista vaihdantaa, joka tekisi rauhan mahdollisesti neuvotteluteitse. Minkäänlaista vaihtokauppaa ei voida tehdä, “terroristien kanssa ei neuvotella”. Mikään sopimus, lahja tai hyvän toivon ele ei olisi riittävä aikaansaamaa väkivaltaisuuksien loppumista. Juuri tästä syystä sodat jatkuvat vielä tästäkin eteenpäin. Sota ei ole moderninakaan aikana ollut ainoastaan ehkäistävä ja torjuttava paha, vaan se säilyttää edelleen asemansa traagisena välineenä tiettyjen tärkeiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Edelleen on olemassa rauhaa, jota saadaan aikaiseksi vain sotimalla.

Joulu on niitä vuoden harvoja juhlia, jolloin kaikki pysähtyvät kunnioittamaan joulunajan harrasta tunnelmaa. Turkulainen joulurauhan julistus on Suomessa edelleen erittäin suosittu tv-lähetys. Moni täysin maallistunutkin ihminen ottaa mielellään vastaan myös paavin koko maailmalle suunnatun siunauksensa Vatikaanista. Rauha on keskeinen teema myös moderneissa joululauluissa: vaikkakin niistä soitetuimmassa on kaikuja 1960-luvun rauhanliikkeestä, jonka suurin heikkous on uskoa, että maailmanrauha on puhtaasti haluamisesta kiinni.

Kristinusko ei kuitenkaan ole tämän päivän maailmassa hiipumassa, vaan terveessä kasvussa. Viime vuosikymmenten aikana ovat ainakin Afrikka, Kiina, muu Kaukoitä ja Väli-Amerikka rakentaneet tuhansia ja tuhansia uusia seurakuntia, ja se näkyy alueiden kulttuurissa. Kristillinen toivo ei ole häviämässä minnekään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.