Kohuja leimataan uhriutumiseksi. Kritiikkiä pidetään sananvapauden rajoittamisena. Keskustelua pidetään vaarallisena. Kysymysten esittäjien motiiveja ja taustoja kaivellaan.
Kun julkisessa keskustelussa syntyy kohu saamenpuvun käytöstä, syytetään saamelaisia uhriutumiseen perustuvasta vallankäytöstä.
Kun maahanmuuttokriitikko saa lokaa päälleen sosiaalisessa mediassa, kaivaa hän juhlallisesti esiin historian suurmiesten iskulauseita sananvapauden tärkeydestä.
Nyt eletään melko käänteentekevää aikaa, mitä tulee ihmisten poliittiseen osallistumiseen. Suomessa tämä muutos näkyy sosiaalisessa mediassa, josta varsinkin aikuistuva sukupolvi ammentaa ison osan yhteiskunnallisista mielipiteistään, ja muualla lännessä jopa kaduilla. Politiikka on arkipäiväistynyt ja arki on politisoitunut. Ihmiset ovat poliittisesti aktiivisempia ja valveutuneempia kuin koskaan.
Samaan aikaan kuitenkin keskustelu on syystä tai toisesta entistä vaikeampaa. Varsinkin Suomessa törmää usein ajatukseen, että yhteiskunnalliseen keskusteluun ei enää haluta lähteä mukaan sen yleisen sävyn ja kärjistymisen vuoksi. Ihmisiä samalla myös vedetään mukaan yhteiskunnallisiin keskusteluihin heidän tahtomattaan. Sivustakatsojan rooli on kapeampi kuin koskaan ja epäpoliittisuudesta yritetään tehdä poliittinen valinta.
Yksi trendeistä on, että julkisen keskustelun motiivina ei enää ollenkaan ole se, että vakuutettaisiin vastapuoli omalla ohjelmalla tai tavoiteltaisiin yhdessä parhaita ratkaisuja. Se oli 2000-luvulla akateemisten humanistien ihanne. Nyt monien mielessä ajatuskin tällaisesta ihanteesta yhteiskunnallisen vaikuttamisen osalta on väsynyttä ja vanhentunutta.
Nyt keskusteluun lähdetään taistelemaan ja saamaan aikaan muutosta.
Keskustelun osapuolet eivät ainoastaan esitä näkemyksiään, vaan haluavat sanomisillaan muokata radikaalisti koko poliittista ilmapiiriä ja kaikkien muiden tapoja käydä keskustelua. Aiemmin saatettiin sanoa, että kun argumentit loppuvat, alkavat kaikki käydä keskustelua keskustelusta. Nyt keskustelu keskustelusta sekä keskusteluilmapiiriin vaikuttaminen on lähes koko dialogin ydin.
Tottakai tällä uudella tavalla käydä debattia on täysin rationaalisia tavoitteita ja päämääriä. Tavoitteena on aktivoida samanmieliset, korottaa politiikan eettisiä panoksia ja hankkia suosiota. Erityisesti edellä mainittu eettisten panosten korottaminen on 2010-luvun uusi ilmiö. Historiallisesti sillä on Euroopassa yhtymäkohtia 1800-luvun jälkipuoliskon henkeen ja 1930-luvun poliittisiin liikkeisiin – tosin erona on, että tämän päivän puhe ilmenee diskurssien tasolla verkossa ja aktiiviset liikkeet niiden takana ovat muotoutumatta.
Demokraattisia prosesseja ei ehkä aina kunnioiteta totuttuun malliin. Toisaalta demokraattiset instuutiot ovat vahvasti paikallaan. Niiden perusarvoihin vain vedotaan yhä vähemmän, kun keskustelu käy erityisen kuumana.
Yhä useampi esittää toiveita suistaa osia poliittisesta järjestelmästä tietynlaiseen poikkeustilaan. Tässä poikkeustilassa poliittisia tavoitteita voi runnoa läpi kiireellisellä aikataululla ilman äänestystä tai vastapuolen kuulemista. Esimerkkejä tällaisista poikkeustilaa vaativista tavoitteista ovat äärivasemmiston tapa puhua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista tai laitaoikeiston yksinkertaistava ja harhaanjohtava puhe maahanmuuton uhkakuvista. Oppositiota ei enää tarvita. Tavoiteltavat tai taisteltavat asiat esitetään niin ehdottomina ja polttavina, että prosesseja ei tarvitse enää kunnioittaa.
Moni suomalainen kokee kuitenkin olevansa tolkun ihminen, joka ei ymmärrä alkuunkaan Suomessa käytävää keskustelua ja vielä vähemmän ääripäiden kummallista tyyliä käydä sitä. Ymmärryksen puutteelle ei kuitenkaan ole perusteita. Aineistoa, tietoa, kirjoja ja blogeja on aivan riittävästi saatavilla, jotta jutun juureen pääsee käsiksi. Kärjistynyttäkin keskustelua on mahdollista ymmärtää. Lopulta näiden eri ”ääripäiden” asenteet eivät ole niin kovin monimutkaisia.
Kyky astua eri tavalla ajattelevan ja kokevan saappaisiin ei ole koskaan aikaisemmin ollut tärkeämpää. Keskustelun seuraajilta ja siihen osallistujilta tämä vaatii tietynlaista uudistumista. Tulevaisuudessa tämä tulee olemaan osa yleissivistystä ja keskeisiä kansalaistaitoja. Syytä on kuitenkin jo alkuvaiheessa hyväksyä, että kultaista keskitietä ei välttämättä enää löydy. On eettisiä ja poliittisia keskustelunaiheita, joissa neutraaliuden mahdollisuudesta tai molempia laitoja kunnioittavasta keskustelusta on jo aikaa sitten luovuttu.