Johtuiko artikkelin suomenkielisestä käännöksestä, vai olenko liian nopea lukemaan asioita rivien välistä, mutta Ylen kesäkuinen artikkeli jihadistiterrorismin ja islamin suhteesta vaikutti kysymyksen vakavuuteen nähden sekä ongelman välttelyltä että pyrkimykseltä haudata Eurooppaan kohdistuvan poikkeuksellisen terrorismin syyt osaksi tavallista historillista jatkumoa. Artikkeli oli eiliseen Nizzan terrori-iskuun liittyvän pääuutisen ehdotetuksissa ja palasi jälleen luetuimpiin artikkeleihin. Vielä tämän vuorokauden puolella artikkeli on Ylen etusivun suositelluissa jutuissa.
Artikkelissa väitetään tutun ranskalaisen professorin ja globaalin islamin tutkijan Olivier Royn suulla, että uudella jihadismilla ei ole mitään tekemistä islamiuskon kanssa, ja että Isis on yksinkertaisesti uusi nuorten Che Guevara. Eurooppalainen islam ei hänen mukaansa ole radikalisoitunut, vaan radikalismi on islamisoitunut. Nuorten miesten päät on täyttänyt pikemminkin nihilistinen väkivaltaviihde kuin Koraani ja profeetan esimerkki.
En ole koskaan nähnyt yhtä paljon kieltolauseita yhdessä artikkelissa. Kuten aina tekstejä ja puhetta analysoitaessa, tiettyjen kielellisten rakenteiden ja puhetapojen silmiinpistävä korostuminen tai toistuminen herättää huomiota ja kysymyksiä. Olivier Roy kuvaa nuorten eurooppalaisten jihadistien ajattelumaailmaa ja tapoja painokkaasti toteamalla ja toistamalla, mitä he missään nimessä eivät ole. He eivät puhu vanhempiensa kanssa samaa (uskonnollista) kieltä
… He eivät tule uskonnollisesta ympäristöstä
… Kellään heistä ei ole varsinaista tietoa koko uskonnosta
… Oikeastaan yksikään heistä ei osaa puhua arabiaa
… He eivät ole muslimiyhteisön tuotteita
… Heille ei ole välttämätöntä syödä halal-lihaa
… Heidän uskonsa ole salafististen oppien mukaista
… Nuoret miehet eivät ole joutuneet järjestettyyn avioliittoon
…
Ihmiset kaikkialla Euroopassa hakevat järkevää ja moraalista selitystä terrorismille ja uudelle turvattomuudelle. Islamilaisesta terrorismista on valitettavasti tullut uusi normaali. Lopulta suurin osa myös päätyy jonkinlaiseen järkeilyyn, jolla uudenlainen väkivallan uhka selitetään itselle ja omille läheisille. Ajatus täysin käsittämättömän ja ennustamattoman väkivallan läsnäolosta voi uhata jopa elämän mielekkyyttä. Ilmiön järkiperäistäminen on osa toipumista ja mahdollistaa siirtymisen elämässä eteenpäin.
Mitä näiden ”pikkurikollisten”, ”syrjäytyneiden” ja ”marginalisoituneiden” elämästä, taustoista ja kokemusmaailmasta sitten Olivier Royn mukaan tulisi todeta? He ovat nousseet kulttuurisesti ja uskonnollisesti kapinaan vanhempiaan vastaan. Nuoren elämässä tapahtuu kulttuurinen katkos tai konflikti, jonka seurauksena yhteiskunnan arvot hylätään, väkivaltainen nihilismi täyttää mielen ja viestit ulkomailta saapuvat tukemaan radikaalia päätöstä. Keskeistä radikalismille on kuoleman ihannointi. Myös globaali talous on Royn mukaan yksi selittävä tekijä, ja islamismi ja jihad nähdään taisteluna länttä, imperialismia ja globalisaatiota vastaan.
Nihilistinen väkivaltaviihde on täyttänyt nuorten päät. Puhutaanko tässä nyt Isis-terroristeista vai skinhead-punkkareista ja videopelien pelaajista?
Uskonnoilla on aina ollut tarve selittää pois ja valkopestä pyhien kirjojensa tai profeettojensa nimissä tehtyjä kauheuksia. Tällaisen poisselittämisen funktio on ilmeinen: se turvaa konservatiivisen tai fundamentalistisen uskontulkinnan jatkuvuuden ilman huolta siitä, mitä uskonnon nimissä tehdään samaan aikaan toisaalla. Länsimainen pyrkimys irrottaa islamin nimissä tehdyt terroriteot itse islaminuskon sisällöistä, arvoista ja sisäisestä keskustelusta, on eriskummallinen teologinen hanke, jonka tarkoituksena on määritellä väkivaltainen islamismi harhaopiksi.
Asetelma on tuttu kristillisestä maailmasta: mitä marginaalisempi lahko tai kultti on kyseessä, sitä painokkaammin on tarvetta todistella ja alleviivata uskonnollisten toimijoiden teologisen koulutuksen puutetta, vierautta perinteisille arvoille, uskonnollisten tapojen täydellistä outoutta ja niin edelleen. Mutta koska maallistuneen kulttuurin on mahdotonta ryhtyä määrittelemään ”aitoa islamia”, jonka Jumalan pyhä sana ja profeetan esimerkki ovat uskollisille välittäneet, teologisen erottelun sijasta hanke muunnetaan sosiologiseksi. Radikaali islam on harhaoppista rikollisuutta ja väkivaltaista nihilismiä, koska se on selkeästi irroittautunut islaminuskon perinteisistä instituutioista.
On käsittämätöntä irrottaa uskonnollisen terrorismin motiivit uskonnollisista motiiveista. Se ei ole faktuaalista eikä se ole moraalisesti välttämätöntä saati oikeudenmukaista. Lausahdus he eivät ole muslimiyhteisön tuotteita
ei auta ketään, sillä paras ase islamilaista jihadismia vastaan on, että islamilaiset instituutiot päästetään ottamaan vastuuta ja sosiaalista taakkaa ääri-ilmiöistä. Ensimmäiset hyvät hedelmät pallon heittämisestä takaisin islamilaiselle yhteisölle ovat nähtävissä Britanniassa, jossa entinen islamisti Maajid Nawaz ja Quilliam-järjestö ovat tehneet julkisuudessa työtä aidon ”uskonpuhdistuksen” eteen. Radikalismia puhdistetaan islamista älyllisen ja teologisen itsekriittisyyden avulla.
Reformaation tarpeessa eivät ole ainoastaan islamin salafistiset ja äärikonservatiiviset suuntaukset, vaan myös maltilliset muslimit, joita ympäröivä kulttuuri on totuttanut ongelman välttelemiseen. Islamistista radikalismia selitettiin Britanniassa läpi 2000-luvun länsimaisella miehityksellä Lähi-idässä. Quilliamin vastakkainen esimerkki on osoittanut, että vaikeiden asioiden kohtaaminen islaminuskon sisällä ei ole johtanut islamofobiaan tai muslimien eristämiseen, vaan on täysin yhteensopiva uskontojen välisen dialogin ja länsimaisen uskonnonvapauden kanssa. Islaminuskon kriittinen käsittely on kuitenkin niin tulenarkaa, että projektit radikalismin torjumiseksi kohtaavat jatkuvasti kampanjoita viedä huomio pois islamin sisäistä ongelmista. Myös maltilliset muslimit ja poliittinen vasemmisto ovat suhtautuneet erittäin nuivasti Quilliamin hankkeisiin.
Ylen artikkeli on osa neliosaista juttusarjaa Eurooppa katsoo peiliin
. Otsikko on osuva. Kotisyntyisen radikaalin islamismin ja jihadismin edessä Eurooppa katsoo peiliin, ja näkee siellä oman läpinäkyvän pyrkimyksensä väistää ongelman todellisia taustavaikuttimia, kieltää ilmiön ennennäkemättömyys ja hämärtää keskustelua terrorismin todellisista taustoista. Eurooppa ei ole vuosikymmenten ajan edes tehnyt muuta kuin katsonut peiliin: länsi luulee olevansa maailman keskipiste, joka kykenee selittämään kaiken maailmassa esiintyvän hyvän ja pahan omien tekemisensä seurauksilla, omaa historiaansa analysoimalla ja omilla kulttuurisilla välineillään. Tarkoitus on jalo, mutta toteutus ontuu. Joskus pallon heittäminen takaisin vieraalle kulttuurille tai ”toiseudelle” voi olla oikeudenmukaisin tie eteenpäin.