Olen blokannut kaiken urheilun

World wide webin keksijä Tim Berners-Lee kirjoitti taannoin, että web on kommunikoinnin työkalu, jolla ihmiset voisivat ymmärtää toisiaan paremmin. Dynamiittiakin voi kuulemma käyttää joko tunneleiden räjäyttämiseen tai terrorismiin. Webiä voisi kaikista riskeistä ja haitoista riippumatta käyttää samalla tavalla positiiviseen tarkoitukseen. Se voisi olla väline saada ihmisiä lähemmäksi toisiaan.

Nykyään on kuitenkin näyttänyt entistä enemmän siltä, että web ja varsinkin uudet sosiaalisen median kanavat ovat pahimmillaan vain vähentäneet ihmisten välistä vuorovaikutusta. Webistä on tullut vaihtoehtoisten totuuksien kenttä, jossa samanmieliset jakavat vain omaa agendaansa tukevaa sisältöä, vaikka samanaikaisesti trendinä on vaatimus yhä suuremmasta avoimuudesta, sananvapaudesta ja hyvästä keskustelusta. Jatka lukemista “Olen blokannut kaiken urheilun”

Kyseenalaisessa seurassa

Ei ole konservatiivina olemista tehty helpoksi.

Enkä viittaa nyt mihinkään arvokonservatiivien kohtaamaan kritiikkiin ja halveksuntaan, vaan siihen, mitä kaikkea tämän poliittisen liikkeen nimissä nykyään esiintyy.

Muistan miten vielä kymmenisen vuotta sitten meillä oli paljon selkeämpi poliittinen jako moraaliseen oikeistoon ja vasemmistoon. Politiikka oli arvoakselilla oikeasti melko kaksinapaista.

Toki pitää paikkansa, että Suomessa vallitsi 1990-luvun lopulta pitkälle 2000-luvun puolelle melko erityinen konsensuspolitiikan kausi, jolloin varsinkin hallituspolitiikkaa tehtiin yhteisymmärryksessä ja vältettiin konflikteja. Konsensuskausi päättyi, kun luottamus valtapuolueisiin notkahti: syinä mm. vaalirahakohu, pitkittynyt taantuma ja perussuomalaisten jytky.

Sitten 2010-luvulla politiikka palasi politiikkaan. Joku ehkä kokee houkutusta sanoa, että aiempi konsensusvaihe oli turhan vaihtoehdotonta, kuin Kekkosen aikana konsanaan. Minusta asia on pikemminkin päinvastoin. Politiikka on nyt vaihtoehdottomampaa kuin pitkiin aikoihin; vaihtoehdottomuus vain on ikään kuin jakaantunut usean poliittisen leirin sisälle. Poliittiset enklaavit ovat alkaneet tehdä aikaisemmasta poiketen poikkeuksellisen jyrkkää jakoa sisäpuolisuuden ja ulkopuolisuuden välillä. Joko olet kanssamme kaikin puolin tai olet osa vihollisvoimia. Kamppailut ovat nyt eksistentiaalisia, niissä on kaikki pelissä. Jatka lukemista “Kyseenalaisessa seurassa”

Uusia todisteita 102 vuotta vanhasta kansanmurhasta

Armenialaisten kansanmurhan lopullinen todistaminen historiallisena faktana on jälleen askeleen pidemmällä, kun turkkilais-saksalainen historioitsija Taner Akçam kertoi avanneensa arkistoista yli sata vuotta vanhan sähkeen, jossa kerrotaan Ottomaanivaltion osallisuudesta armenialaisvähemmistön karkotuksiin ja murhiin itäisessä Anatoliassa. New York Times uutisoi asiasta viime viikolla.

Viime maanantaina tuli kuluneeksi 102 vuotta armenialaisten kansanmurhan alkamisesta. Huhtikuun 24. päivä 1915 on vakiintunut muistopäivä, joka viittaa armenialaisten pakkosiirtojen käynnistymiseen ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Turkissa. Armenialaisten kansanmurha oli modernin aikakauden ensimmäisen suuri kansanmurha, tavoitteena armenialaisen kansan hävittäminen. Tuhokampanja kesti lähes vuosikymmenen. Kuolemanmarssit päätyivät usein Syyrian aavikolle, ja korkeimmat arviot kuolleiden määrästä ovat 1,5 miljoonaa henkeä.

Armenialaisten kansanmurha tunnetaan erityisesti siitä, miten aktiivisesti sen olemassaolo on kiistetty ja miten aiheesta keskustelemista on vältelty. Historialla tehdään lähes aina politiikkaa, ja politiikan kiemuroissa itse historian tapahtumat jäävät usein pelkäksi taustakysymykseksi. Kansainvälinen yhteisö on vältellyt kansanmurhan tunnustamista ja aiheen käsittelyä lähinnä siksi, että suhteet Turkkiin halutaan pitää hyvinä; ei siksi, että tapahtumien historiallisuus olisi jotenkin erityisellä tavalla hämärän peitossa. Kansanmurhan virallisesti tunnustaneet valtiot usein asuttavat rajojensa sisällä myös merkittävää armenialaisvähemmistöä.

Totuuden jälkeinen politiikka ei ole mikään nykyajan yksinoikeus. Tapa, jolla menneisyydestä tehdään politiikkaa, on näkynyt läpi 1900-luvun. Armenialaisten kansanmurhan kohdalla voidaan jo lähes varmuudella sanoa, että mitkään uudet historialliset todisteet eivät tule merkittävällä tavalla vaikuttamaan positiivisen tunnustamisen suuntaan. Turkki kieltää armenialaisten kansanmurhan historiallisuuden edelleen johdonmukaisesti ja pitäytyy kertomuksessaan, että kyseessä oli maailmansodan aikainen sisällissota, jossa kärsijöinä olivat sekä armenialaiset että turkkilaiset tasapuolisesti. Myös kuolleiden määrää on Turkin mukaan huomattavasti liioiteltu.

Ehkä kansanmurhan tapahtumista on yksinkertaisesti kulunut liian kauan aikaa. Enää vuosikymmeniin kyse ei ole tosiasiallisesti edes ollut historian tapahtumista kuin välillisesti: kiista on kilpistynyt Turkin ja Armenian väliseksi identiteettipoliittiseksi kamppailuksi, jossa Turkki syyttää Armeniaa sen omien historiallisten vääryyksien peittämisestä. Kumpikin osapuoli syyttää toista historiallisten arkistojen suljettuna pitämisestä.

Turkki on esittänyt edes kansanmurhan historiallisuuden tunnustamisesta keskustelemisen edellytyksenä, että armenialaiset avaavat omat historialliset arkistonsa. Turkin argumentti on aina ollut, että Armenian oma (oletettu) peitetty historia paljastaisi kansanmurhasyytösten olevan hataralla pohjalla. Historiantutkijoiden kansainvälinen konsensus kansanmurhan todellisuuden puolesta ei ole kieltäjille riittänyt.

***

Suomi ei ole tunnustanut armenialaisten kansanmurhaa. Edellisen kerran asia tuli valtiotasolla puheeksi, kun perussuomalaisten kansanedustaja Kimmo Kivelä teki vuonna 2012 aiheesta kirjallisen kysymyksen. Ulkoasianministeri Erkki Tuomioja vastasi muun muassa toteamalla: ”Suomen hallitus katsoo, ettei ole poliittisten toimijoiden tai lainsäätäjien asia ottaa kollektiivista kantaa siihen, mikä on näiden ensimmäisen maailmansodan aikaisten tapahtumien historiallinen totuus.”

Armenialaisten kansanmurhasta, sen suomalaisesta keskustelusta ja historiapolitiikasta olen kirjoittanut laajasti gradutyössäni.

Muutama sana maahanmuuttokriittisyydestä

Maahanmuuttokriitikot ovat tunnettuja toistuvasta maalitolppien siirtämisestä.

Moni, joka on seurannut tekstejäni ja kommenttejani, tietää, että luottamukseni suomalaisen maahanmuuttokriittiseen liikkeeseen ei ole järin vahva. Tämä johtuu siitä, että tunnen maahanmuuttokritiikin taustat hyvin. Muun muassa Jussi Halla-ahon Scripta-blogi ja vanha vieraskirja sekä Suomen Sisun keskustelupalstat ovat minulle tuttuja jo vuodesta 2007 lähtien.

Maahanmuuttokriittisyyden esiintulo Suomessa palautuu viime vuosikymmenen loppuun ja yhteen nettikirjoittajaan. Jussi Halla-aho on suomalaisen maahanmuuttokriittisen liikkeen isä.

Kuitenkin ennen perussuomalaisten ensimmäistä merkittävää jytkyä ja Jussi Halla-ahon henkilökohtaista vaalivoittoa vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, oli suomalaisessa politiikassa harrastettu hyvinkin kärjekästä maahanmuuttokeskustelua, vieläpä suoraan hallituksen taholta. SDP:n Kari Rajamäki, joka oli toiminut sisäasiainministerinä viisi vuotta kahdessa eri hallituksessa, oli 2000-luvun ensimmäinen merkittävä maahanmuuttokriitikko. Rajamäki muun muassa suhtautui kategorisen torjuvasti kiintiöpakolaisiin, halusi perusteettomat turvapaikanhakijat ruotuun ja sanoi eräänkin kerran suomalaisen maahanmuuttopolitiikan olevan kuilun partaalla. Rajamäki käytti myös ensimmäisenä termiä turvapaikkashoppailu. Jatka lukemista “Muutama sana maahanmuuttokriittisyydestä”

Pappi näki liian paljon pahaa

Tämänaamuista uutista on ehditty ilkkua jo monelta suunnalta. Luterilaisen kirkon pappi, VTM Marjaana Toiviainen ilmoitti muuttavansa pois Suomesta. Tässä maassa ei voi enää asua. Syynä lähtöön on rasismin nousu. Myöhemmin facebook-päivityksensä kommenteissa Toiviainen tarkensi, että kohdemaa on Tansania.

Toiviainen tunnetaan Refugees Welcome -järjestön perustajana, Kallion seurakunnan pappina ja mielenosoituksessa poliisiauton eteen heittäytyneenä kirkon työntekijänä. Toiviainen esiintyi toissa vuonna Ylen A2 Pakolais-illassa, jossa hän loisti erityisesti asenteellaan, jolla hän suhtautuu häneen itseensä kohdistuvaa vihapuhetta kohtaan. Kun Toiviainen saa vihapostia, hän kirjoittaa takaisin tai soittaa perään.

Pappi, VTM Toiviainen edustaa monella tavalla poikkeuksellisen puhdasta kristillistä etiikkaa – arvoja ja asenteita, joissa asettaudutaan alttiiksi sen sijaan, että negatiivisiin asioihin otettaisiin jyrkkää moraalista etäisyyttä – paimenen asennetta heikommassa asemassa olevia kohtaan.

Samaan aikaan pidän sekä Toiviaisen politiikkaa että tämänpäiväistä ratkaisua outona ja naiivina. Varmaan jokaiselle sivustaseuraajalle ratkaisu näyttäytyy jyrkkänä ja mittasuhteiltaan kohtuuttomalta.

Asetelma kertoo eräästä kristillisen etiikan kohtaamasta dilemmasta, jota voisin kutsua teologisessa mielessä ”hallinnan paradoksiksi”. Se kuvastaa jännitettä, joka radikaalilla kristityllä on toisaalta Jeesuksen esimerkin mukaisen vastarinnan, toisaalta yhteisten asioiden rakentavan hoitamisen välillä. Mitä Suomi olisi voinut tehdä toisin? Eikö maamme kuitenkin ansaitsisi vielä vähintään yhden mahdollisuuden?

Ehkä Toiviainen vain yksinkertaisesti näki liian paljon pahaa liian läheltä. Perspektiiviharha on tärkeä osa radikalismia.

Lainaan tähän lopuksi Toiviaisen facebook-päivityksen kokonaisuudessaan.

MITÄ ON RASISMI SUOMESSA?

Rasismi on sitä, että

a) kun minä, valkoinen nainen, pelkään henkeni edestä, minulle annetaan kotiin hälytysjärjestelmä ja piippava nappi, jolla saan paikalle apua, kun tarvitsen. Poliisi tulee suoraan. Nämä vehkeet asennettiin kotiini tänään.

b) kun erivärinen ystäväni kaasutetaan rautatientorilla, kun erivärisen ystäväni kädet poltetaan polttopullolla, kun häntä seurataan kotiin ja hän pelkää, että hänet tapetaan, kun uusnatsit tai mitä he ovatkaan vainoavat heitä, kun he saavat satoja ja tuhansia tappouhkauksia, kukaan ei auta. Poliisi sanoo, ettei mitään ole tehtävissä.

En voi asua tässä maassa enää. Muutan pois ensi kuussa. Tässä maassa ei enää voi elää.

Terveiset hallitukselle: voititte.

MITÄ ON RASISMI SUOMESSA?Rasismi on sitä, että a) kun minä, valkoinen nainen, pelkään henkeni edestä, minulle…

Julkaissut Marjaana Toiviainen 19. huhtikuuta 2017

 

Rauhaa matkallesi.

Islamistinen terrorismi (Eurooppa, lopeta peiliin katsominen)

Johtuiko artikkelin suomenkielisestä käännöksestä, vai olenko liian nopea lukemaan asioita rivien välistä, mutta Ylen kesäkuinen artikkeli jihadistiterrorismin ja islamin suhteesta vaikutti kysymyksen vakavuuteen nähden sekä ongelman välttelyltä että pyrkimykseltä haudata Eurooppaan kohdistuvan poikkeuksellisen terrorismin syyt osaksi tavallista historillista jatkumoa. Artikkeli oli eiliseen Nizzan terrori-iskuun liittyvän pääuutisen ehdotetuksissa ja palasi jälleen luetuimpiin artikkeleihin. Vielä tämän vuorokauden puolella artikkeli on Ylen etusivun suositelluissa jutuissa.

Artikkelissa väitetään tutun ranskalaisen professorin ja globaalin islamin tutkijan Olivier Royn suulla, että uudella jihadismilla ei ole mitään tekemistä islamiuskon kanssa, ja että Isis on yksinkertaisesti uusi nuorten Che Guevara. Eurooppalainen islam ei hänen mukaansa ole radikalisoitunut, vaan radikalismi on islamisoitunut. Nuorten miesten päät on täyttänyt pikemminkin nihilistinen väkivaltaviihde kuin Koraani ja profeetan esimerkki.

En ole koskaan nähnyt yhtä paljon kieltolauseita yhdessä artikkelissa. Kuten aina tekstejä ja puhetta analysoitaessa, tiettyjen kielellisten rakenteiden ja puhetapojen silmiinpistävä korostuminen tai toistuminen herättää huomiota ja kysymyksiä. Olivier Roy kuvaa nuorten eurooppalaisten jihadistien ajattelumaailmaa ja tapoja painokkaasti toteamalla ja toistamalla, mitä he missään nimessä eivät ole. He eivät puhu vanhempiensa kanssa samaa (uskonnollista) kieltä … He eivät tule uskonnollisesta ympäristöstä … Kellään heistä ei ole varsinaista tietoa koko uskonnosta … Oikeastaan yksikään heistä ei osaa puhua arabiaa … He eivät ole muslimiyhteisön tuotteita … Heille ei ole välttämätöntä syödä halal-lihaa … Heidän uskonsa ole salafististen oppien mukaista … Nuoret miehet eivät ole joutuneet järjestettyyn avioliittoon …

Ihmiset kaikkialla Euroopassa hakevat järkevää ja moraalista selitystä terrorismille ja uudelle turvattomuudelle. Islamilaisesta terrorismista on valitettavasti tullut uusi normaali. Lopulta suurin osa myös päätyy jonkinlaiseen järkeilyyn, jolla uudenlainen väkivallan uhka selitetään itselle ja omille läheisille. Ajatus täysin käsittämättömän ja ennustamattoman väkivallan läsnäolosta voi uhata jopa elämän mielekkyyttä. Ilmiön järkiperäistäminen on osa toipumista ja mahdollistaa siirtymisen elämässä eteenpäin. Jatka lukemista “Islamistinen terrorismi (Eurooppa, lopeta peiliin katsominen)”

Kaikki meistä eivät olleetkaan eurooppalaisia

Julkaisu Lapin Kansan lukijat-osastossa 28.6.2016 (linkki) otsikolla ”Kaikki  eivät olleetkaan eurooppalaisia”

Sitä pidettiin aivan tavallisena äänestyksenä. Taustalla oli Skotlannin äänestys itsenäisyydestä, jonka ei-puoli oli selkeästi voittanut. Tähän asti kaikki eurooppalaiset puheet EU-erosta ovat olleet vain puheita, ei tekoja. Brexit-äänestyksen myötä puheet muuttuivat teoiksi, eikä tämän suuntaista muutosta osattu todellisuudessa odottaa.

Lontoo on huomenna kauempana Suomesta kuin toissapäivänä. Viime vuosikymmenten globalisaatiokehitys on totuttanut meidät ajatukseen, että kansat ja kulttuurit lähenevät toisiaan, ja että poliittinen kehitys seuraa tätä kulttuurista kehitystä. Nyt maailma on jälleen astetta suurempi. Britannian EU-ero voi jopa kääntää globalisaationkehityksen kelkan.

Brexit on ennen kaikkea merkki kulttuurin vaikutuksesta kansainväliselle politiikalle. Iso-Britanniassa ja varsinkin Englannissa on esiintynyt konservatiivista ajattelua, että Britannia ei koskaan ollut osa Eurooppaa. Äänestyksen alla EU:ssa pysymisen kannattajat vetosivat ”brittiläiseen eurooppalaisuuteensa” – ilmaisu, jota ei tarvittaisi, jos eurooppalaisuus olisi itsestäänselvyys.

Iso-Britannia johtaa Kansainyhteisöä, jonka 53:n valtion monarkkina on Kuningatar Elisabeth II. Historiallisesti merkittävimpänä siirtomaavaltana Britannialla on edelleen myös hallussaan 14 mertentakaista territoriota, joissa asuu yhteensä 250 000 ihmistä. Britannia on myös parlamentaristisen demokratian synnyinmaa. EU:sta eroamista kannattaneen leirin lausahdus ”Make Britain Great again” kuvastaakin irtaantumista Euroopan unionin yliparlamentaarisesta byrokratiasta.

Brexit on ennen kaikkea särö kansainvälisessä yhteisössä. Tulevasta vuosikymmenestä voikin tulla kansallisvaltioiden erilliskehityksen aikakausi.

Ajatuksia Orlandon ammuskelun jälkeen

Tekijää ei ole vielä tunnistettu eikä spekulointi mahdollisista motiiveista tai tapauksen taustoista ole vielä alkanut sosiaalisessa mediassa. Orlandolaisessa Pulse-homobaarissa tapahtunut ammuskelu on vaatinut uutisten mukaan 20 kuolonuhria. Ampujalla on tietojen mukaan ollut käytössään ainakin rynnäkköase, käsiase ja räjähde.

Motiiveja ei ole terrorismin lähihistoriaa ajatellen vaikea arvata. Tekijä on joko äärioikeistolainen nihilisti tai islamilainen fanaatikko. Floridan aselait eivät ole USA:n vapaimmat, laillista on ‘concealed carry’ eli aseen kantaminen siten, että se ei ole näkyvillä. Aseen näkyvillä pitäminen on laitonta tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta.

Terrorismista on tullut lähes länsimaiden arkipäivää. Samanaikaisesti terrorismin vastainen sota on selvästi lientynyt, mikä on Barack Obaman kahden presidenttikauden mukanaan tuoma selkeä ulkopoliittinen muutos ja saavutus. Terrorismi muuttaa muotoaan, mutta tietyt seikat yhdistävät edelleen kaikkia viime vuosien terroritekoja.

Valtaosa terrorismista on islamilaista. Al-qaidalaisesta itsemurhapommittamisen rinnalle on tullut aseellisia siviileihin kohdistuvia iskuja. Itsemurhaiskut ovat selkeästi islamin oppien sekä valtavirran jihadin tulkinnan vastaisia, ne ovat siis epäislamilaisia. Charlie Hebdo -iskut tosin olivat jonkinlainen pyhän sodan poikkeustapaus: kohde oli tarkoin valittu, ja tarkoituksena oli puolustaa profeetan kunniaa ja kostaa profeetan pilkkaaminen. Isku ei lähtökohtaisesti ollut itsemurhaisku. Islamin valtavirtatulkintojen mukaan pyhä sota on oikeutettua islamin puolustamiseksi.

USA:ssa ja Euroopassa tapahtuneilla tuhoisimmilla ei-jihadistisilla terrori-iskuilla on eräs tärkeä piirre: kaikki ovat tavalla tai toisella äärioikeistolaisen ideologian motivoimia. Pahimmat näistä ovat tietysti Breivikin iskut Norjassa, jossa näennäiskristillinen kulttuurisota, maahanmuuttokriittinen ideologia oli tuhoamisen taustalla oleva motiivi. Länsimaista äärioikeistolaista väkivaltaa määrittävät vasemmistovastaisuus ja islamisaation vastustaminen.

Alkaen 2000-luvulta kaikki terrorismi on ollut uskonnollista tai äärioikeistolaista. Marxilais-sosialistinen ja vasemmistonationalistinen terrorismi, kuten tamilitiikerit Sri Lankassa tai eurooppalaiset aseelliset faktiot, hiipuivat maailmankartalta vuosituhannen vaihteeseen tultaessa. Uskonnollisen fundamentalismin, äärioikeistolaisuuden ja modernin sekularismin yhteentörmäyksessä on jotain hyvin kummallista, mikä vaatisi nykyistä enemmän tutkimista. Terrorismissa ideologinen viha viedään äärimmilleen. Hegemonian vaatimus ja ideologia muuttuvat kaaokseksi ja sekasorroksi.

Tärkein asia, mitä voimme terrori-iskujen jälkeen tehdä, on osoittaa solidaarisuutta uhreja kohtaan ja ymmärtää kipua. Terroritekoja ei tule käyttää politiikan välineenä, vaan on ymmärrettävä, että terrorismi on aina ideologinen äärimuoto. Kunnioittava hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto kuin selittämään pyrkiminen tai poliittisten pisteiden kerääminen. Minäkään en väitä täysin tuntevani tänään tapahtuneen teon reseptiä.

Koetetaan olla hetki puhumatta oikeuksista

Puheessa oikeuksista on erityistä poliittista voimaa. Harva argumentti on tänä päivänä voimakkaampi kuin moraalinen argumentti, joka alkaa sanoilla ”minulla on oikeus”. Oikeudet ovat modernille länsimaiselle ihmiselle usein moraalisen puheen korkein mahdollinen kategoria, johon vedotaan esimerkiksi silloin, kun halutaan osoittaa tavallista voimakkaampaa paheksuntaa jonkin yksilön tai ryhmän epäoikeudenmukaisesta kohtelusta.

Oikeuspuhe on aina enenevässä määrin tavallista arkea. Oikeuksiin vetoamisesta on tullut normaali argumentoinnin muoto, jota käyttävät kaikenikäiset monissa eri yhteyksissä sekä positiivisessa että negatiivisessa merkityksessä. Myös mainonta on hyödyntänyt oikeuspuheen tunteellista merkitystä varsin onnistuneesti, josta esimerkkinä Oral Hammaslääkärien mainoskampanjan tunnuslause ”Jokaisella on oikeus omiin hampaisiin” tai Vendor-kahvinlaitevalmistajan ”Jokaisella on oikeus hyvään kahviin”. Esimerkki on leikkimielinen, mutta todellisuus on, että erilaisia oletettuja oikeuksia on maailmassa ehkä enemmän kuin yksikään lainsäätäjä koskaan ehtii lakiin säätämään.

Mietitään hetki seuraavaa lausetta: ”Minulla on oikeus liikkua ja kulkea missä haluan”. Mitä tässä varsinaisesti väitetään? Lause ”minulla on oikeus” on väite siitä, että tällainen oikeus on olemassa siinä oikeusjärjestyksessä tai normijärjestyksessä, jonka vaikutuspiirissä keskustelu käydään. Väitteen esittäjä on muodollisesti oikeassa. Niin sanottu liikkumisvapaus turvataan Suomen perustuslain 9§:ssä, jonka mukaan jokaisella Suomen kansalaisella ja maassa oleskelevalla on vapaus liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa. (Vapaus ja oikeus ovat eri asioita, mutta tässä arkikielen esimerkissä oikeus toteutuu vapauden kautta.)

Olennaista on toki lauseen konteksti. Esitetäänkö väite ”minulla on oikeus liikkua ja kulkea missä haluan” tässä esimerkissä viranomaiselle, joka yrittää rajoittaa henkilön matkustamista tai liikkumista, vai onko se arkisemmassa yhteydessä esitetty voimalause vaikkapa täysi-ikäisen lapsen viikonlopunvietosta? Näiden kahden asiayhteyden välillä on merkittävä ero. Vetoomus oikeuteen voi siis viitata joko todelliseen oikeusnormiin tai sosiaaliseen arvojärjestykseen, mutta mitä enenevässä määrin näiden erilaisiin yhdistelmiin.

Onko oikeuteen vetoaminen väite jonkin oikeuden olemassaolosta vai onko kyseessä tapahtuma, joka synnyttää tuon oikeuden osaksi sosiaalista järjestystä? Simone Weil (1909–1943) oli yksi oikeuksiin perustuvan oikeusjärjestyksen tunnetuimpia kriitikoita. Weilin mukaan, jos olisin ainoa ihminen maan päällä, minulla olisi kyllä velvollisuuksia, mutta ei yhtä ainuttakaan oikeutta. Oikeudet vaativat julistajan: ne ovat jotain, mitä yksilölle voidaan antaa vain yhteisön toimesta. Oikeudet eivät ole juuri minkään arvoisia, jos niitä ei tunnusteta. Weilin mukaan oikeuksiin perustuva oikeusjärjestys on itse asiassa jopa epäoikeudenmukainen, sillä väite oikeudesta on väite omistuksesta. Oikeudenmukaisuutta ei kuitenkaan voi omistaa, vaan sen on oltava yhteistä ja ei-persoonallista.

Otetaan toinen, arkisempi esimerkki: ”Minulla on oikeus rakastaa, ketä haluan”. Jos minä todella rakastan, ketä haluan, miksi tarvitsen siihen erillisen oikeuden? Onko rakkauden kohteessa, laadussa tai luonteessa itsessään jotain vikaa? Jos väitteeseen lisätään etuliite ”minulla on oikeus”, muuttuu väite omasta toiminnasta ja olemuksesta irrallaan olevaan asiantilaan vetoamiseksi. Näin väitteen varsinaiseen sisältöön, rakkauteen, sisältyvä moraalinen auktoriteetti ei ole enää olennainen. Väitteen esittäjälle muodostuu todistustaakka, joka on itse argumentin sisällön kannalta tarpeeton.

Mitä puheelle arvoista tai moraaliselle tietoisuudelle tapahtuisi, jos päättäisimme pitää paaston oikeuspuheesta? Ehdotus on radikaali, mutta puhetavan muutoksella saattaa olla odottamattomiakin positiivisia vaikutuksia. Eräs suora vaikutus olisi, että eettisen toimijan oma toiminta, omat kyvyt ja omien mahdollisuuksien arvo nousevat huomion keskipisteeksi sen sijaan, että vedottaisiin abstraktiin juridiseen tai sosiaaliseen järjestykseen. Toinen seuraus on, että moraalisissa argumenteissa oikeuksia ei yhtä herkästi ymmärrettäisi etuoikeuksiksi. Tärkein vaikutus kuitenkin olisi se, että oikeuspuhe ei kärsisi tarpeetonta inflaatiota eikä oikeuksia alettaisi vähitellen pitää triviaaleina tai mielivaltaisina. Sellainen kehitys veisi pohjaa aidosti vakavilta eettisiltä kysymyksiltä.