Helsinki Pride ei ollut epäpoliittinen kansantapahtuma

Pride-viikolla on ollut keskustelua viranomaisten ja julkisten laitosten osallistumisesta Helsinki Prideen. Muun muassa Päivi Räsänen ja Kristillisdemokraatit ovat kritisoineet julkisten organisaatioiden osallistumista sateenkaaritapahtumaan. Näkyvimmin uutisissa oli Pirkanmaan kansanedustaja Sari Tanus, joka sanoi Helsinki Priden edustavan ”suurta suvaitsemattomuutta” ja eri mieltä olevien vapauksien rajoittamista.

Alunperin julkiset laitokset mukaan kutsui yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä. Yhdenvertaisuusvaltuutettu ei ole täysin väärässä siinä, että myös julkiset viranomaiset voisivat kyllä osallistua kansantapahtumaan, joka edistää ihmisoikeuksien toteutumista Suomessa. Helsinki Pride oli kuitenkin tänä vuonna tapahtuma, joka vähintäänkin hipoi poliittisuuden rajoja. Tämä siis peräti riippumatta siitä, mitä mieltä yleisesti on seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajamisesta ja Priden taustalla olevista arvoista.

Helsinki Pride ei lopulta ollutkaan niin vahvasti koko kansaa yhdistävä rauhan ja rakkauden juhla. Some-feedi ei ollutkaan pelkkää rakkautta ja kaikkea ihanaa. Monelle tapahtumaa livenä seuranneelle saattoi välittyä jopa melko hapan kuva sisäisesti ristiriitaisesta tapahtumasta, jossa kovaa kritiikkiä sai myös tilaisuuden järjestäjä, Helsingin Seta. Ristiriita liittyi nimenomaan viranomaistahojen osallistumiseen. Jatka lukemista “Helsinki Pride ei ollut epäpoliittinen kansantapahtuma”

Persut ja Halla-aho: Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Kirjoitin tämän blogitekstin jo ennen kuin persujen uusi puheenjohtaja varmistui. Olin varma valinnasta.

Jussi Halla-ahosta tuli perussuomalaisten uusi puheenjohtaja.

Tämä luonnollisesti herättää ison joukon kysymyksiä. Minulla ei varsinaisesti ole halua sanoa asiasta mitään sellaista, mitä erinäiset politiikan toimittajat eivät tällä hetkellä jo kirjoita ympäri Suomea.

Iltalehti avasi keskustelun jo aamulla julkaisemalla Halla-ahosta laajan elämäkerran eli tarinan siitä, miten koulukiusatusta kyynikosta tuli valtakunnan virallinen maahanmuuttokriitikko. Halla-aho on blogitekstiensä takia ollut oikeudessa ja tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, mikä yhtenä asiana muiden joukossa hiersi pitkään Timo Soinin suhdetta puolueensa maahanmuuttokriittiseen siipeen. Erityisesti on jäänyt mieleen Soinin vuosien takainen lausahdus Ruben Stillerin Pressiklubissa, kun keskustelu Halla-ahosta oli vasta nousussa. “Kiinnitä huomiota seuraasi”, Soini viittasi Jussin ympärillä pyöriviin “propellipäihin”.

Nyt ovat propellipäät kaikonneet ja Jussi Halla-aho seisoo omilla jaloillaan, vastaten aivan itse omasta linjastaan. Jatka lukemista “Persut ja Halla-aho: Mitä seuraavaksi tapahtuu?”

Mitä Twitterin miesvihakohussa tapahtui?

Aika moni suomalainen Twitterin käyttäjä tipahti tällä viikolla tuolilta. Suomen Twitterissä käytiin kuluvan viikon loppupuolella poikkeuksellisen värikäs miesviha-keskustelu.

Kuohunnan sai aikaiseksi kourallinen sosiaalisen median vasemmistolaista laitaa olevia kommentoijia, jotka ryhtyivät ajamaan miehiin ja heteroihin kohdistuvaa vihaa. Keskustelun aloittajat selittivät ja puolustivat kuohuntaa sorrettujen vähemmistöjen oikeutetulla vihalla omia sortajiaan kohtaan.

Myöhemmin tarkennettiin, että viha kohdistuu vain ”toksiseen maskuliinisuuteen” ei suinkaan jokaiseen miesyksilöön. Jatka lukemista “Mitä Twitterin miesvihakohussa tapahtui?”

Olen blokannut kaiken urheilun

World wide webin keksijä Tim Berners-Lee kirjoitti taannoin, että web on kommunikoinnin työkalu, jolla ihmiset voisivat ymmärtää toisiaan paremmin. Dynamiittiakin voi kuulemma käyttää joko tunneleiden räjäyttämiseen tai terrorismiin. Webiä voisi kaikista riskeistä ja haitoista riippumatta käyttää samalla tavalla positiiviseen tarkoitukseen. Se voisi olla väline saada ihmisiä lähemmäksi toisiaan.

Nykyään on kuitenkin näyttänyt entistä enemmän siltä, että web ja varsinkin uudet sosiaalisen median kanavat ovat pahimmillaan vain vähentäneet ihmisten välistä vuorovaikutusta. Webistä on tullut vaihtoehtoisten totuuksien kenttä, jossa samanmieliset jakavat vain omaa agendaansa tukevaa sisältöä, vaikka samanaikaisesti trendinä on vaatimus yhä suuremmasta avoimuudesta, sananvapaudesta ja hyvästä keskustelusta. Jatka lukemista “Olen blokannut kaiken urheilun”

Kyseenalaisessa seurassa

Ei ole konservatiivina olemista tehty helpoksi.

Enkä viittaa nyt mihinkään arvokonservatiivien kohtaamaan kritiikkiin ja halveksuntaan, vaan siihen, mitä kaikkea tämän poliittisen liikkeen nimissä nykyään esiintyy.

Muistan miten vielä kymmenisen vuotta sitten meillä oli paljon selkeämpi poliittinen jako moraaliseen oikeistoon ja vasemmistoon. Politiikka oli arvoakselilla oikeasti melko kaksinapaista.

Toki pitää paikkansa, että Suomessa vallitsi 1990-luvun lopulta pitkälle 2000-luvun puolelle melko erityinen konsensuspolitiikan kausi, jolloin varsinkin hallituspolitiikkaa tehtiin yhteisymmärryksessä ja vältettiin konflikteja. Konsensuskausi päättyi, kun luottamus valtapuolueisiin notkahti: syinä mm. vaalirahakohu, pitkittynyt taantuma ja perussuomalaisten jytky.

Sitten 2010-luvulla politiikka palasi politiikkaan. Joku ehkä kokee houkutusta sanoa, että aiempi konsensusvaihe oli turhan vaihtoehdotonta, kuin Kekkosen aikana konsanaan. Minusta asia on pikemminkin päinvastoin. Politiikka on nyt vaihtoehdottomampaa kuin pitkiin aikoihin; vaihtoehdottomuus vain on ikään kuin jakaantunut usean poliittisen leirin sisälle. Poliittiset enklaavit ovat alkaneet tehdä aikaisemmasta poiketen poikkeuksellisen jyrkkää jakoa sisäpuolisuuden ja ulkopuolisuuden välillä. Joko olet kanssamme kaikin puolin tai olet osa vihollisvoimia. Kamppailut ovat nyt eksistentiaalisia, niissä on kaikki pelissä. Jatka lukemista “Kyseenalaisessa seurassa”

Uusia todisteita 102 vuotta vanhasta kansanmurhasta

Armenialaisten kansanmurhan lopullinen todistaminen historiallisena faktana on jälleen askeleen pidemmällä, kun turkkilais-saksalainen historioitsija Taner Akçam kertoi avanneensa arkistoista yli sata vuotta vanhan sähkeen, jossa kerrotaan Ottomaanivaltion osallisuudesta armenialaisvähemmistön karkotuksiin ja murhiin itäisessä Anatoliassa. New York Times uutisoi asiasta viime viikolla.

Viime maanantaina tuli kuluneeksi 102 vuotta armenialaisten kansanmurhan alkamisesta. Huhtikuun 24. päivä 1915 on vakiintunut muistopäivä, joka viittaa armenialaisten pakkosiirtojen käynnistymiseen ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Turkissa. Armenialaisten kansanmurha oli modernin aikakauden ensimmäisen suuri kansanmurha, tavoitteena armenialaisen kansan hävittäminen. Tuhokampanja kesti lähes vuosikymmenen. Kuolemanmarssit päätyivät usein Syyrian aavikolle, ja korkeimmat arviot kuolleiden määrästä ovat 1,5 miljoonaa henkeä.

Armenialaisten kansanmurha tunnetaan erityisesti siitä, miten aktiivisesti sen olemassaolo on kiistetty ja miten aiheesta keskustelemista on vältelty. Historialla tehdään lähes aina politiikkaa, ja politiikan kiemuroissa itse historian tapahtumat jäävät usein pelkäksi taustakysymykseksi. Kansainvälinen yhteisö on vältellyt kansanmurhan tunnustamista ja aiheen käsittelyä lähinnä siksi, että suhteet Turkkiin halutaan pitää hyvinä; ei siksi, että tapahtumien historiallisuus olisi jotenkin erityisellä tavalla hämärän peitossa. Kansanmurhan virallisesti tunnustaneet valtiot usein asuttavat rajojensa sisällä myös merkittävää armenialaisvähemmistöä.

Totuuden jälkeinen politiikka ei ole mikään nykyajan yksinoikeus. Tapa, jolla menneisyydestä tehdään politiikkaa, on näkynyt läpi 1900-luvun. Armenialaisten kansanmurhan kohdalla voidaan jo lähes varmuudella sanoa, että mitkään uudet historialliset todisteet eivät tule merkittävällä tavalla vaikuttamaan positiivisen tunnustamisen suuntaan. Turkki kieltää armenialaisten kansanmurhan historiallisuuden edelleen johdonmukaisesti ja pitäytyy kertomuksessaan, että kyseessä oli maailmansodan aikainen sisällissota, jossa kärsijöinä olivat sekä armenialaiset että turkkilaiset tasapuolisesti. Myös kuolleiden määrää on Turkin mukaan huomattavasti liioiteltu.

Ehkä kansanmurhan tapahtumista on yksinkertaisesti kulunut liian kauan aikaa. Enää vuosikymmeniin kyse ei ole tosiasiallisesti edes ollut historian tapahtumista kuin välillisesti: kiista on kilpistynyt Turkin ja Armenian väliseksi identiteettipoliittiseksi kamppailuksi, jossa Turkki syyttää Armeniaa sen omien historiallisten vääryyksien peittämisestä. Kumpikin osapuoli syyttää toista historiallisten arkistojen suljettuna pitämisestä.

Turkki on esittänyt edes kansanmurhan historiallisuuden tunnustamisesta keskustelemisen edellytyksenä, että armenialaiset avaavat omat historialliset arkistonsa. Turkin argumentti on aina ollut, että Armenian oma (oletettu) peitetty historia paljastaisi kansanmurhasyytösten olevan hataralla pohjalla. Historiantutkijoiden kansainvälinen konsensus kansanmurhan todellisuuden puolesta ei ole kieltäjille riittänyt.

***

Suomi ei ole tunnustanut armenialaisten kansanmurhaa. Edellisen kerran asia tuli valtiotasolla puheeksi, kun perussuomalaisten kansanedustaja Kimmo Kivelä teki vuonna 2012 aiheesta kirjallisen kysymyksen. Ulkoasianministeri Erkki Tuomioja vastasi muun muassa toteamalla: ”Suomen hallitus katsoo, ettei ole poliittisten toimijoiden tai lainsäätäjien asia ottaa kollektiivista kantaa siihen, mikä on näiden ensimmäisen maailmansodan aikaisten tapahtumien historiallinen totuus.”

Armenialaisten kansanmurhasta, sen suomalaisesta keskustelusta ja historiapolitiikasta olen kirjoittanut laajasti gradutyössäni.

Muutama sana maahanmuuttokriittisyydestä

Maahanmuuttokriitikot ovat tunnettuja toistuvasta maalitolppien siirtämisestä.

Moni, joka on seurannut tekstejäni ja kommenttejani, tietää, että luottamukseni suomalaisen maahanmuuttokriittiseen liikkeeseen ei ole järin vahva. Tämä johtuu siitä, että tunnen maahanmuuttokritiikin taustat hyvin. Muun muassa Jussi Halla-ahon Scripta-blogi ja vanha vieraskirja sekä Suomen Sisun keskustelupalstat ovat minulle tuttuja jo vuodesta 2007 lähtien.

Maahanmuuttokriittisyyden esiintulo Suomessa palautuu viime vuosikymmenen loppuun ja yhteen nettikirjoittajaan. Jussi Halla-aho on suomalaisen maahanmuuttokriittisen liikkeen isä.

Kuitenkin ennen perussuomalaisten ensimmäistä merkittävää jytkyä ja Jussi Halla-ahon henkilökohtaista vaalivoittoa vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, oli suomalaisessa politiikassa harrastettu hyvinkin kärjekästä maahanmuuttokeskustelua, vieläpä suoraan hallituksen taholta. SDP:n Kari Rajamäki, joka oli toiminut sisäasiainministerinä viisi vuotta kahdessa eri hallituksessa, oli 2000-luvun ensimmäinen merkittävä maahanmuuttokriitikko. Rajamäki muun muassa suhtautui kategorisen torjuvasti kiintiöpakolaisiin, halusi perusteettomat turvapaikanhakijat ruotuun ja sanoi eräänkin kerran suomalaisen maahanmuuttopolitiikan olevan kuilun partaalla. Rajamäki käytti myös ensimmäisenä termiä turvapaikkashoppailu. Jatka lukemista “Muutama sana maahanmuuttokriittisyydestä”

Pappi näki liian paljon pahaa

Tämänaamuista uutista on ehditty ilkkua jo monelta suunnalta. Luterilaisen kirkon pappi, VTM Marjaana Toiviainen ilmoitti muuttavansa pois Suomesta. Tässä maassa ei voi enää asua. Syynä lähtöön on rasismin nousu. Myöhemmin facebook-päivityksensä kommenteissa Toiviainen tarkensi, että kohdemaa on Tansania.

Toiviainen tunnetaan Refugees Welcome -järjestön perustajana, Kallion seurakunnan pappina ja mielenosoituksessa poliisiauton eteen heittäytyneenä kirkon työntekijänä. Toiviainen esiintyi toissa vuonna Ylen A2 Pakolais-illassa, jossa hän loisti erityisesti asenteellaan, jolla hän suhtautuu häneen itseensä kohdistuvaa vihapuhetta kohtaan. Kun Toiviainen saa vihapostia, hän kirjoittaa takaisin tai soittaa perään.

Pappi, VTM Toiviainen edustaa monella tavalla poikkeuksellisen puhdasta kristillistä etiikkaa – arvoja ja asenteita, joissa asettaudutaan alttiiksi sen sijaan, että negatiivisiin asioihin otettaisiin jyrkkää moraalista etäisyyttä – paimenen asennetta heikommassa asemassa olevia kohtaan.

Samaan aikaan pidän sekä Toiviaisen politiikkaa että tämänpäiväistä ratkaisua outona ja naiivina. Varmaan jokaiselle sivustaseuraajalle ratkaisu näyttäytyy jyrkkänä ja mittasuhteiltaan kohtuuttomalta.

Asetelma kertoo eräästä kristillisen etiikan kohtaamasta dilemmasta, jota voisin kutsua teologisessa mielessä ”hallinnan paradoksiksi”. Se kuvastaa jännitettä, joka radikaalilla kristityllä on toisaalta Jeesuksen esimerkin mukaisen vastarinnan, toisaalta yhteisten asioiden rakentavan hoitamisen välillä. Mitä Suomi olisi voinut tehdä toisin? Eikö maamme kuitenkin ansaitsisi vielä vähintään yhden mahdollisuuden?

Ehkä Toiviainen vain yksinkertaisesti näki liian paljon pahaa liian läheltä. Perspektiiviharha on tärkeä osa radikalismia.

Lainaan tähän lopuksi Toiviaisen facebook-päivityksen kokonaisuudessaan.

MITÄ ON RASISMI SUOMESSA?

Rasismi on sitä, että

a) kun minä, valkoinen nainen, pelkään henkeni edestä, minulle annetaan kotiin hälytysjärjestelmä ja piippava nappi, jolla saan paikalle apua, kun tarvitsen. Poliisi tulee suoraan. Nämä vehkeet asennettiin kotiini tänään.

b) kun erivärinen ystäväni kaasutetaan rautatientorilla, kun erivärisen ystäväni kädet poltetaan polttopullolla, kun häntä seurataan kotiin ja hän pelkää, että hänet tapetaan, kun uusnatsit tai mitä he ovatkaan vainoavat heitä, kun he saavat satoja ja tuhansia tappouhkauksia, kukaan ei auta. Poliisi sanoo, ettei mitään ole tehtävissä.

En voi asua tässä maassa enää. Muutan pois ensi kuussa. Tässä maassa ei enää voi elää.

Terveiset hallitukselle: voititte.

MITÄ ON RASISMI SUOMESSA?Rasismi on sitä, että a) kun minä, valkoinen nainen, pelkään henkeni edestä, minulle…

Julkaissut Marjaana Toiviainen 19. huhtikuuta 2017

 

Rauhaa matkallesi.

Islamistinen terrorismi (Eurooppa, lopeta peiliin katsominen)

Johtuiko artikkelin suomenkielisestä käännöksestä, vai olenko liian nopea lukemaan asioita rivien välistä, mutta Ylen kesäkuinen artikkeli jihadistiterrorismin ja islamin suhteesta vaikutti kysymyksen vakavuuteen nähden sekä ongelman välttelyltä että pyrkimykseltä haudata Eurooppaan kohdistuvan poikkeuksellisen terrorismin syyt osaksi tavallista historillista jatkumoa. Artikkeli oli eiliseen Nizzan terrori-iskuun liittyvän pääuutisen ehdotetuksissa ja palasi jälleen luetuimpiin artikkeleihin. Vielä tämän vuorokauden puolella artikkeli on Ylen etusivun suositelluissa jutuissa.

Artikkelissa väitetään tutun ranskalaisen professorin ja globaalin islamin tutkijan Olivier Royn suulla, että uudella jihadismilla ei ole mitään tekemistä islamiuskon kanssa, ja että Isis on yksinkertaisesti uusi nuorten Che Guevara. Eurooppalainen islam ei hänen mukaansa ole radikalisoitunut, vaan radikalismi on islamisoitunut. Nuorten miesten päät on täyttänyt pikemminkin nihilistinen väkivaltaviihde kuin Koraani ja profeetan esimerkki.

En ole koskaan nähnyt yhtä paljon kieltolauseita yhdessä artikkelissa. Kuten aina tekstejä ja puhetta analysoitaessa, tiettyjen kielellisten rakenteiden ja puhetapojen silmiinpistävä korostuminen tai toistuminen herättää huomiota ja kysymyksiä. Olivier Roy kuvaa nuorten eurooppalaisten jihadistien ajattelumaailmaa ja tapoja painokkaasti toteamalla ja toistamalla, mitä he missään nimessä eivät ole. He eivät puhu vanhempiensa kanssa samaa (uskonnollista) kieltä … He eivät tule uskonnollisesta ympäristöstä … Kellään heistä ei ole varsinaista tietoa koko uskonnosta … Oikeastaan yksikään heistä ei osaa puhua arabiaa … He eivät ole muslimiyhteisön tuotteita … Heille ei ole välttämätöntä syödä halal-lihaa … Heidän uskonsa ole salafististen oppien mukaista … Nuoret miehet eivät ole joutuneet järjestettyyn avioliittoon …

Ihmiset kaikkialla Euroopassa hakevat järkevää ja moraalista selitystä terrorismille ja uudelle turvattomuudelle. Islamilaisesta terrorismista on valitettavasti tullut uusi normaali. Lopulta suurin osa myös päätyy jonkinlaiseen järkeilyyn, jolla uudenlainen väkivallan uhka selitetään itselle ja omille läheisille. Ajatus täysin käsittämättömän ja ennustamattoman väkivallan läsnäolosta voi uhata jopa elämän mielekkyyttä. Ilmiön järkiperäistäminen on osa toipumista ja mahdollistaa siirtymisen elämässä eteenpäin. Jatka lukemista “Islamistinen terrorismi (Eurooppa, lopeta peiliin katsominen)”

Kaikki meistä eivät olleetkaan eurooppalaisia

Julkaisu Lapin Kansan lukijat-osastossa 28.6.2016 (linkki) otsikolla ”Kaikki  eivät olleetkaan eurooppalaisia”

Sitä pidettiin aivan tavallisena äänestyksenä. Taustalla oli Skotlannin äänestys itsenäisyydestä, jonka ei-puoli oli selkeästi voittanut. Tähän asti kaikki eurooppalaiset puheet EU-erosta ovat olleet vain puheita, ei tekoja. Brexit-äänestyksen myötä puheet muuttuivat teoiksi, eikä tämän suuntaista muutosta osattu todellisuudessa odottaa.

Lontoo on huomenna kauempana Suomesta kuin toissapäivänä. Viime vuosikymmenten globalisaatiokehitys on totuttanut meidät ajatukseen, että kansat ja kulttuurit lähenevät toisiaan, ja että poliittinen kehitys seuraa tätä kulttuurista kehitystä. Nyt maailma on jälleen astetta suurempi. Britannian EU-ero voi jopa kääntää globalisaationkehityksen kelkan.

Brexit on ennen kaikkea merkki kulttuurin vaikutuksesta kansainväliselle politiikalle. Iso-Britanniassa ja varsinkin Englannissa on esiintynyt konservatiivista ajattelua, että Britannia ei koskaan ollut osa Eurooppaa. Äänestyksen alla EU:ssa pysymisen kannattajat vetosivat ”brittiläiseen eurooppalaisuuteensa” – ilmaisu, jota ei tarvittaisi, jos eurooppalaisuus olisi itsestäänselvyys.

Iso-Britannia johtaa Kansainyhteisöä, jonka 53:n valtion monarkkina on Kuningatar Elisabeth II. Historiallisesti merkittävimpänä siirtomaavaltana Britannialla on edelleen myös hallussaan 14 mertentakaista territoriota, joissa asuu yhteensä 250 000 ihmistä. Britannia on myös parlamentaristisen demokratian synnyinmaa. EU:sta eroamista kannattaneen leirin lausahdus ”Make Britain Great again” kuvastaakin irtaantumista Euroopan unionin yliparlamentaarisesta byrokratiasta.

Brexit on ennen kaikkea särö kansainvälisessä yhteisössä. Tulevasta vuosikymmenestä voikin tulla kansallisvaltioiden erilliskehityksen aikakausi.