Pakkosterilisaatiosta luovuttava kaikissa muodoissa

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on antanut tuomioita liittyen useissa Euroopan maissa voimassa olevaan lainsäädäntöön, jonka mukaan transsukupuolisen ihmisen on sukupuolta vaihtaessaan (tai korjatessaan) ennen korjausleikkauksia tai ennen sukupuolen juridista tunnustamista osoitettava olevansa lisääntymiskyvytön. Tuomioistuin on perustettu valvomaan laajasti ratifioidun Euroopan ihmisoikeussopimuksen noudattamista.

Vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä on kerrassaan posketon. Se tarkoittaa käytännössä joko pakkosterilisaatiota tai sellaisten hoitojen läpikäymistä, että lastensaanti tulee äärimmäisen epätodennäköiseksi.

Turkin valtio sai vuonna 2015 ihmisoikeustuomioistuimelta tuomion (Y.Y. v. Turkki) vaatiessaan asianosaista osoittamaan lisääntymiskyvyttömyytensä ennen sukupuolenkorjausleikkauksen sallimista. Vastaavanlainen päätös tuomioistuimelta tuli tänä keväänä, kun Ranska sai tuomion sterilisaatiotoimenpiteen vaatimisesta, jotta asianosaiset olisivat olleet oikeutettuja syntymätodistustensa muutokseen (A.P., Garçon ja Nicot v. Ranska). Molemmissa tapauksissa oli rikottu Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklaa 8, joka takaa oikeuden nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta. Jatka lukemista “Pakkosterilisaatiosta luovuttava kaikissa muodoissa”

Helsinki Pride ei ollut epäpoliittinen kansantapahtuma

Pride-viikolla on ollut keskustelua viranomaisten ja julkisten laitosten osallistumisesta Helsinki Prideen. Muun muassa Päivi Räsänen ja Kristillisdemokraatit ovat kritisoineet julkisten organisaatioiden osallistumista sateenkaaritapahtumaan. Näkyvimmin uutisissa oli Pirkanmaan kansanedustaja Sari Tanus, joka sanoi Helsinki Priden edustavan ”suurta suvaitsemattomuutta” ja eri mieltä olevien vapauksien rajoittamista.

Alunperin julkiset laitokset mukaan kutsui yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä. Yhdenvertaisuusvaltuutettu ei ole täysin väärässä siinä, että myös julkiset viranomaiset voisivat kyllä osallistua kansantapahtumaan, joka edistää ihmisoikeuksien toteutumista Suomessa. Helsinki Pride oli kuitenkin tänä vuonna tapahtuma, joka vähintäänkin hipoi poliittisuuden rajoja. Tämä siis peräti riippumatta siitä, mitä mieltä yleisesti on seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajamisesta ja Priden taustalla olevista arvoista.

Helsinki Pride ei lopulta ollutkaan niin vahvasti koko kansaa yhdistävä rauhan ja rakkauden juhla. Some-feedi ei ollutkaan pelkkää rakkautta ja kaikkea ihanaa. Monelle tapahtumaa livenä seuranneelle saattoi välittyä jopa melko hapan kuva sisäisesti ristiriitaisesta tapahtumasta, jossa kovaa kritiikkiä sai myös tilaisuuden järjestäjä, Helsingin Seta. Ristiriita liittyi nimenomaan viranomaistahojen osallistumiseen. Jatka lukemista “Helsinki Pride ei ollut epäpoliittinen kansantapahtuma”

Persut ja Halla-aho: Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Kirjoitin tämän blogitekstin jo ennen kuin persujen uusi puheenjohtaja varmistui. Olin varma valinnasta.

Jussi Halla-ahosta tuli perussuomalaisten uusi puheenjohtaja.

Tämä luonnollisesti herättää ison joukon kysymyksiä. Minulla ei varsinaisesti ole halua sanoa asiasta mitään sellaista, mitä erinäiset politiikan toimittajat eivät tällä hetkellä jo kirjoita ympäri Suomea.

Iltalehti avasi keskustelun jo aamulla julkaisemalla Halla-ahosta laajan elämäkerran eli tarinan siitä, miten koulukiusatusta kyynikosta tuli valtakunnan virallinen maahanmuuttokriitikko. Halla-aho on blogitekstiensä takia ollut oikeudessa ja tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, mikä yhtenä asiana muiden joukossa hiersi pitkään Timo Soinin suhdetta puolueensa maahanmuuttokriittiseen siipeen. Erityisesti on jäänyt mieleen Soinin vuosien takainen lausahdus Ruben Stillerin Pressiklubissa, kun keskustelu Halla-ahosta oli vasta nousussa. “Kiinnitä huomiota seuraasi”, Soini viittasi Jussin ympärillä pyöriviin “propellipäihin”.

Nyt ovat propellipäät kaikonneet ja Jussi Halla-aho seisoo omilla jaloillaan, vastaten aivan itse omasta linjastaan. Jatka lukemista “Persut ja Halla-aho: Mitä seuraavaksi tapahtuu?”

Mitä Twitterin miesvihakohussa tapahtui?

Aika moni suomalainen Twitterin käyttäjä tipahti tällä viikolla tuolilta. Suomen Twitterissä käytiin kuluvan viikon loppupuolella poikkeuksellisen värikäs miesviha-keskustelu.

Kuohunnan sai aikaiseksi kourallinen sosiaalisen median vasemmistolaista laitaa olevia kommentoijia, jotka ryhtyivät ajamaan miehiin ja heteroihin kohdistuvaa vihaa. Keskustelun aloittajat selittivät ja puolustivat kuohuntaa sorrettujen vähemmistöjen oikeutetulla vihalla omia sortajiaan kohtaan.

Myöhemmin tarkennettiin, että viha kohdistuu vain ”toksiseen maskuliinisuuteen” ei suinkaan jokaiseen miesyksilöön. Jatka lukemista “Mitä Twitterin miesvihakohussa tapahtui?”

Olen blokannut kaiken urheilun

World wide webin keksijä Tim Berners-Lee kirjoitti taannoin, että web on kommunikoinnin työkalu, jolla ihmiset voisivat ymmärtää toisiaan paremmin. Dynamiittiakin voi kuulemma käyttää joko tunneleiden räjäyttämiseen tai terrorismiin. Webiä voisi kaikista riskeistä ja haitoista riippumatta käyttää samalla tavalla positiiviseen tarkoitukseen. Se voisi olla väline saada ihmisiä lähemmäksi toisiaan.

Nykyään on kuitenkin näyttänyt entistä enemmän siltä, että web ja varsinkin uudet sosiaalisen median kanavat ovat pahimmillaan vain vähentäneet ihmisten välistä vuorovaikutusta. Webistä on tullut vaihtoehtoisten totuuksien kenttä, jossa samanmieliset jakavat vain omaa agendaansa tukevaa sisältöä, vaikka samanaikaisesti trendinä on vaatimus yhä suuremmasta avoimuudesta, sananvapaudesta ja hyvästä keskustelusta. Jatka lukemista “Olen blokannut kaiken urheilun”

Kyseenalaisessa seurassa

Ei ole konservatiivina olemista tehty helpoksi.

Enkä viittaa nyt mihinkään arvokonservatiivien kohtaamaan kritiikkiin ja halveksuntaan, vaan siihen, mitä kaikkea tämän poliittisen liikkeen nimissä nykyään esiintyy.

Muistan miten vielä kymmenisen vuotta sitten meillä oli paljon selkeämpi poliittinen jako moraaliseen oikeistoon ja vasemmistoon. Politiikka oli arvoakselilla oikeasti melko kaksinapaista.

Toki pitää paikkansa, että Suomessa vallitsi 1990-luvun lopulta pitkälle 2000-luvun puolelle melko erityinen konsensuspolitiikan kausi, jolloin varsinkin hallituspolitiikkaa tehtiin yhteisymmärryksessä ja vältettiin konflikteja. Konsensuskausi päättyi, kun luottamus valtapuolueisiin notkahti: syinä mm. vaalirahakohu, pitkittynyt taantuma ja perussuomalaisten jytky.

Sitten 2010-luvulla politiikka palasi politiikkaan. Joku ehkä kokee houkutusta sanoa, että aiempi konsensusvaihe oli turhan vaihtoehdotonta, kuin Kekkosen aikana konsanaan. Minusta asia on pikemminkin päinvastoin. Politiikka on nyt vaihtoehdottomampaa kuin pitkiin aikoihin; vaihtoehdottomuus vain on ikään kuin jakaantunut usean poliittisen leirin sisälle. Poliittiset enklaavit ovat alkaneet tehdä aikaisemmasta poiketen poikkeuksellisen jyrkkää jakoa sisäpuolisuuden ja ulkopuolisuuden välillä. Joko olet kanssamme kaikin puolin tai olet osa vihollisvoimia. Kamppailut ovat nyt eksistentiaalisia, niissä on kaikki pelissä. Jatka lukemista “Kyseenalaisessa seurassa”

Islamistinen terrorismi (Eurooppa, lopeta peiliin katsominen)

Johtuiko artikkelin suomenkielisestä käännöksestä, vai olenko liian nopea lukemaan asioita rivien välistä, mutta Ylen kesäkuinen artikkeli jihadistiterrorismin ja islamin suhteesta vaikutti kysymyksen vakavuuteen nähden sekä ongelman välttelyltä että pyrkimykseltä haudata Eurooppaan kohdistuvan poikkeuksellisen terrorismin syyt osaksi tavallista historillista jatkumoa. Artikkeli oli eiliseen Nizzan terrori-iskuun liittyvän pääuutisen ehdotetuksissa ja palasi jälleen luetuimpiin artikkeleihin. Vielä tämän vuorokauden puolella artikkeli on Ylen etusivun suositelluissa jutuissa.

Artikkelissa väitetään tutun ranskalaisen professorin ja globaalin islamin tutkijan Olivier Royn suulla, että uudella jihadismilla ei ole mitään tekemistä islamiuskon kanssa, ja että Isis on yksinkertaisesti uusi nuorten Che Guevara. Eurooppalainen islam ei hänen mukaansa ole radikalisoitunut, vaan radikalismi on islamisoitunut. Nuorten miesten päät on täyttänyt pikemminkin nihilistinen väkivaltaviihde kuin Koraani ja profeetan esimerkki.

En ole koskaan nähnyt yhtä paljon kieltolauseita yhdessä artikkelissa. Kuten aina tekstejä ja puhetta analysoitaessa, tiettyjen kielellisten rakenteiden ja puhetapojen silmiinpistävä korostuminen tai toistuminen herättää huomiota ja kysymyksiä. Olivier Roy kuvaa nuorten eurooppalaisten jihadistien ajattelumaailmaa ja tapoja painokkaasti toteamalla ja toistamalla, mitä he missään nimessä eivät ole. He eivät puhu vanhempiensa kanssa samaa (uskonnollista) kieltä … He eivät tule uskonnollisesta ympäristöstä … Kellään heistä ei ole varsinaista tietoa koko uskonnosta … Oikeastaan yksikään heistä ei osaa puhua arabiaa … He eivät ole muslimiyhteisön tuotteita … Heille ei ole välttämätöntä syödä halal-lihaa … Heidän uskonsa ole salafististen oppien mukaista … Nuoret miehet eivät ole joutuneet järjestettyyn avioliittoon …

Ihmiset kaikkialla Euroopassa hakevat järkevää ja moraalista selitystä terrorismille ja uudelle turvattomuudelle. Islamilaisesta terrorismista on valitettavasti tullut uusi normaali. Lopulta suurin osa myös päätyy jonkinlaiseen järkeilyyn, jolla uudenlainen väkivallan uhka selitetään itselle ja omille läheisille. Ajatus täysin käsittämättömän ja ennustamattoman väkivallan läsnäolosta voi uhata jopa elämän mielekkyyttä. Ilmiön järkiperäistäminen on osa toipumista ja mahdollistaa siirtymisen elämässä eteenpäin. Jatka lukemista “Islamistinen terrorismi (Eurooppa, lopeta peiliin katsominen)”

Kaikki meistä eivät olleetkaan eurooppalaisia

Julkaisu Lapin Kansan lukijat-osastossa 28.6.2016 (linkki) otsikolla ”Kaikki  eivät olleetkaan eurooppalaisia”

Sitä pidettiin aivan tavallisena äänestyksenä. Taustalla oli Skotlannin äänestys itsenäisyydestä, jonka ei-puoli oli selkeästi voittanut. Tähän asti kaikki eurooppalaiset puheet EU-erosta ovat olleet vain puheita, ei tekoja. Brexit-äänestyksen myötä puheet muuttuivat teoiksi, eikä tämän suuntaista muutosta osattu todellisuudessa odottaa.

Lontoo on huomenna kauempana Suomesta kuin toissapäivänä. Viime vuosikymmenten globalisaatiokehitys on totuttanut meidät ajatukseen, että kansat ja kulttuurit lähenevät toisiaan, ja että poliittinen kehitys seuraa tätä kulttuurista kehitystä. Nyt maailma on jälleen astetta suurempi. Britannian EU-ero voi jopa kääntää globalisaationkehityksen kelkan.

Brexit on ennen kaikkea merkki kulttuurin vaikutuksesta kansainväliselle politiikalle. Iso-Britanniassa ja varsinkin Englannissa on esiintynyt konservatiivista ajattelua, että Britannia ei koskaan ollut osa Eurooppaa. Äänestyksen alla EU:ssa pysymisen kannattajat vetosivat ”brittiläiseen eurooppalaisuuteensa” – ilmaisu, jota ei tarvittaisi, jos eurooppalaisuus olisi itsestäänselvyys.

Iso-Britannia johtaa Kansainyhteisöä, jonka 53:n valtion monarkkina on Kuningatar Elisabeth II. Historiallisesti merkittävimpänä siirtomaavaltana Britannialla on edelleen myös hallussaan 14 mertentakaista territoriota, joissa asuu yhteensä 250 000 ihmistä. Britannia on myös parlamentaristisen demokratian synnyinmaa. EU:sta eroamista kannattaneen leirin lausahdus ”Make Britain Great again” kuvastaakin irtaantumista Euroopan unionin yliparlamentaarisesta byrokratiasta.

Brexit on ennen kaikkea särö kansainvälisessä yhteisössä. Tulevasta vuosikymmenestä voikin tulla kansallisvaltioiden erilliskehityksen aikakausi.

Ajatuksia Orlandon ammuskelun jälkeen

Tekijää ei ole vielä tunnistettu eikä spekulointi mahdollisista motiiveista tai tapauksen taustoista ole vielä alkanut sosiaalisessa mediassa. Orlandolaisessa Pulse-homobaarissa tapahtunut ammuskelu on vaatinut uutisten mukaan 20 kuolonuhria. Ampujalla on tietojen mukaan ollut käytössään ainakin rynnäkköase, käsiase ja räjähde.

Motiiveja ei ole terrorismin lähihistoriaa ajatellen vaikea arvata. Tekijä on joko äärioikeistolainen nihilisti tai islamilainen fanaatikko. Floridan aselait eivät ole USA:n vapaimmat, laillista on ‘concealed carry’ eli aseen kantaminen siten, että se ei ole näkyvillä. Aseen näkyvillä pitäminen on laitonta tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta.

Terrorismista on tullut lähes länsimaiden arkipäivää. Samanaikaisesti terrorismin vastainen sota on selvästi lientynyt, mikä on Barack Obaman kahden presidenttikauden mukanaan tuoma selkeä ulkopoliittinen muutos ja saavutus. Terrorismi muuttaa muotoaan, mutta tietyt seikat yhdistävät edelleen kaikkia viime vuosien terroritekoja.

Valtaosa terrorismista on islamilaista. Al-qaidalaisesta itsemurhapommittamisen rinnalle on tullut aseellisia siviileihin kohdistuvia iskuja. Itsemurhaiskut ovat selkeästi islamin oppien sekä valtavirran jihadin tulkinnan vastaisia, ne ovat siis epäislamilaisia. Charlie Hebdo -iskut tosin olivat jonkinlainen pyhän sodan poikkeustapaus: kohde oli tarkoin valittu, ja tarkoituksena oli puolustaa profeetan kunniaa ja kostaa profeetan pilkkaaminen. Isku ei lähtökohtaisesti ollut itsemurhaisku. Islamin valtavirtatulkintojen mukaan pyhä sota on oikeutettua islamin puolustamiseksi.

USA:ssa ja Euroopassa tapahtuneilla tuhoisimmilla ei-jihadistisilla terrori-iskuilla on eräs tärkeä piirre: kaikki ovat tavalla tai toisella äärioikeistolaisen ideologian motivoimia. Pahimmat näistä ovat tietysti Breivikin iskut Norjassa, jossa näennäiskristillinen kulttuurisota, maahanmuuttokriittinen ideologia oli tuhoamisen taustalla oleva motiivi. Länsimaista äärioikeistolaista väkivaltaa määrittävät vasemmistovastaisuus ja islamisaation vastustaminen.

Alkaen 2000-luvulta kaikki terrorismi on ollut uskonnollista tai äärioikeistolaista. Marxilais-sosialistinen ja vasemmistonationalistinen terrorismi, kuten tamilitiikerit Sri Lankassa tai eurooppalaiset aseelliset faktiot, hiipuivat maailmankartalta vuosituhannen vaihteeseen tultaessa. Uskonnollisen fundamentalismin, äärioikeistolaisuuden ja modernin sekularismin yhteentörmäyksessä on jotain hyvin kummallista, mikä vaatisi nykyistä enemmän tutkimista. Terrorismissa ideologinen viha viedään äärimmilleen. Hegemonian vaatimus ja ideologia muuttuvat kaaokseksi ja sekasorroksi.

Tärkein asia, mitä voimme terrori-iskujen jälkeen tehdä, on osoittaa solidaarisuutta uhreja kohtaan ja ymmärtää kipua. Terroritekoja ei tule käyttää politiikan välineenä, vaan on ymmärrettävä, että terrorismi on aina ideologinen äärimuoto. Kunnioittava hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto kuin selittämään pyrkiminen tai poliittisten pisteiden kerääminen. Minäkään en väitä täysin tuntevani tänään tapahtuneen teon reseptiä.